En ole oikeastaan koskaan läpisäveltänyt kappaleita, vaan ne ovat aina puskeneet jostakin tietystä tunnetilasta. Viime aikoina on tullut yhtäkkinen pakottava tarve istua pianon ääreen ja käytännössä oksentaa teos paperille (kiitos Jenni tästä hienon metaforan lanseerauksesta!). Vihko auki, kynä käteen, sormet pianolle, hiukan sointujen maalailua ja sanoja alkaa vain pulputa jostakin. Lähes kaikki sävellykseni ovat syntyneet alle puolessa tunnissa. Sanat, soinnut, melodia, koko paketti.
Inspiraatio vaatii kuitenkin jonkinlaisen sysäyksen. Olen havainnut, että hitiksi nousevat kappaleet kertovat lähes poikkeuksetta rakkauden ylä- ja alamäistä - siis syvimmistä tunteista, joiden saavuttamiseksi vaaditaan paljon onnellisia tai vaikeita juttuja, kuten ihmissuhteita. Onnentunteen pitkäaikaisvaikutuksen ohella ne aiheuttavat usein myös ongelmia; eivät omasta mielestäni kovinkaan haluamisen arvoinen asia. "Hei, voisitko särkeä mun sydämen, kun mun pitäis säveltää joku hittibiisi?" Ei näin. Mistä lauluntekijät repivät sitten aiheensa? Luulisi, ettei ihminen jaksaisi jatkuvasti toisesta ihmisestä hurmaantua ja samalla rikkoa itseään päästääkseen luovuuden irti. Täysin nollatunteestakin on silti vaikea nyhjästä, joten mistä niitä biisejä oikein tulee?
Hieman provokatiivisesti haluan ottaa esiin urbaanilegendan, jonka mukaan erään suomalaisen hurmaavan naislaulajattaren radiohitti on syntynyt yksinkertaisesti krapulassa. Jokainen dagen efterin kokenut voi samaistua tuohon melko ahdistuneesen olotilaan. Sydän hakkaa rinnasta ulos, päässä humisee, janottaa, kylmiä ja kuumia väreitä vuoron perään, hiki virtaa ja silmät meinaavat pullahtaa päästä. Lisätäänpä vielä perusteellinen pahoinvointi ja voimaton "väsyttää, mutta en uskalla nukkua" -olotila, sitä toivoo sydämestään, ettei vaan kuolisi vielä tänä yönä. Onnistunut kipale, krapulassa sävelletty tai ei. Vastakohtaisesti voisi ajatella, että ilon pulppuvia kappaleita syntyy nousuhumalassa. Kyseinen olotila on ehkä kaikkea muuta kuin luova, lähinnä estottomuuden esiaste. Pienissä päissään hyvältä tuntuva kipale saattaisi seuraavana päivänä valjeta perin huonoksi, kuten käy monelle muullekin iloliemissä saadulle idealle. "Ai vitsi mut on hyvä idea!" Ei ole. Trust me. Mutta onnentunteen etsiminen voi olla joillekin perin vaikeaa. En siis sinänsä ihmettele, miksi pullon henki vie monen muusikon mennessään.
Palatakseni alkoholittomaan inspiraatioon, olen huomannut, että kun päässä on riittävästi inputtia, jossakin vaiheessa tulee output. Tunnelataus purkautuu ja a vot - biisi. Kun ajatukset on kerran muotouttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, niitä on helpompi katsoa ulkopuolisen silmin. Huvittavaa on, että tajunnanvirtana syntyneet teokset eivät olekaan pelkkää tajunnanvirtaa. Ne ovat selkeitä nk. radiohittirakennetta noudattavia, kestoltaan perus drei Minuten ja loppujen lopuksi helposti lähestyttäviä. Ehkä niistä ei silti koskaan tule hittejä - eikä se ole aina tarkoituskaan. Luominen on itseasiassa kovin terapeuttista puuhaa. Pitkän ajan kuluttua löytää selityksen, miksi kyseinen kappale on juuri sellainen. Elämässä on niin paljon ammennettavaa; ilot, surut, onni, ahdistus, pettymys, rakkaus, kaipaus, kiitollisuus. Syvä tunne voi olla muutakin kuin ridgejabrooke on/off. Esimerkiksi kaipuu hyvää ystävää kohtaan. Tai vaihtoehtoisesti, taidan jatkaa tämän hetken hyväksi havaitsemallani ilolinjalla. Sulla oli hampaissa ranskalaisia pastilleja.
Inspiraatio vaatii kuitenkin jonkinlaisen sysäyksen. Olen havainnut, että hitiksi nousevat kappaleet kertovat lähes poikkeuksetta rakkauden ylä- ja alamäistä - siis syvimmistä tunteista, joiden saavuttamiseksi vaaditaan paljon onnellisia tai vaikeita juttuja, kuten ihmissuhteita. Onnentunteen pitkäaikaisvaikutuksen ohella ne aiheuttavat usein myös ongelmia; eivät omasta mielestäni kovinkaan haluamisen arvoinen asia. "Hei, voisitko särkeä mun sydämen, kun mun pitäis säveltää joku hittibiisi?" Ei näin. Mistä lauluntekijät repivät sitten aiheensa? Luulisi, ettei ihminen jaksaisi jatkuvasti toisesta ihmisestä hurmaantua ja samalla rikkoa itseään päästääkseen luovuuden irti. Täysin nollatunteestakin on silti vaikea nyhjästä, joten mistä niitä biisejä oikein tulee?
Hieman provokatiivisesti haluan ottaa esiin urbaanilegendan, jonka mukaan erään suomalaisen hurmaavan naislaulajattaren radiohitti on syntynyt yksinkertaisesti krapulassa. Jokainen dagen efterin kokenut voi samaistua tuohon melko ahdistuneesen olotilaan. Sydän hakkaa rinnasta ulos, päässä humisee, janottaa, kylmiä ja kuumia väreitä vuoron perään, hiki virtaa ja silmät meinaavat pullahtaa päästä. Lisätäänpä vielä perusteellinen pahoinvointi ja voimaton "väsyttää, mutta en uskalla nukkua" -olotila, sitä toivoo sydämestään, ettei vaan kuolisi vielä tänä yönä. Onnistunut kipale, krapulassa sävelletty tai ei. Vastakohtaisesti voisi ajatella, että ilon pulppuvia kappaleita syntyy nousuhumalassa. Kyseinen olotila on ehkä kaikkea muuta kuin luova, lähinnä estottomuuden esiaste. Pienissä päissään hyvältä tuntuva kipale saattaisi seuraavana päivänä valjeta perin huonoksi, kuten käy monelle muullekin iloliemissä saadulle idealle. "Ai vitsi mut on hyvä idea!" Ei ole. Trust me. Mutta onnentunteen etsiminen voi olla joillekin perin vaikeaa. En siis sinänsä ihmettele, miksi pullon henki vie monen muusikon mennessään.
Palatakseni alkoholittomaan inspiraatioon, olen huomannut, että kun päässä on riittävästi inputtia, jossakin vaiheessa tulee output. Tunnelataus purkautuu ja a vot - biisi. Kun ajatukset on kerran muotouttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, niitä on helpompi katsoa ulkopuolisen silmin. Huvittavaa on, että tajunnanvirtana syntyneet teokset eivät olekaan pelkkää tajunnanvirtaa. Ne ovat selkeitä nk. radiohittirakennetta noudattavia, kestoltaan perus drei Minuten ja loppujen lopuksi helposti lähestyttäviä. Ehkä niistä ei silti koskaan tule hittejä - eikä se ole aina tarkoituskaan. Luominen on itseasiassa kovin terapeuttista puuhaa. Pitkän ajan kuluttua löytää selityksen, miksi kyseinen kappale on juuri sellainen. Elämässä on niin paljon ammennettavaa; ilot, surut, onni, ahdistus, pettymys, rakkaus, kaipaus, kiitollisuus. Syvä tunne voi olla muutakin kuin ridgejabrooke on/off. Esimerkiksi kaipuu hyvää ystävää kohtaan. Tai vaihtoehtoisesti, taidan jatkaa tämän hetken hyväksi havaitsemallani ilolinjalla. Sulla oli hampaissa ranskalaisia pastilleja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti