Onnitteleminen tuntuu menettäneen merkityksensä. Ei pelkästään omassa mielessäni, vaan ihan yleisestikin. Facebookin aikakautena jollakulla tutulla on aina syntymäpäivä. Facebook ilmoittaa jo monta päivää etukäteen ihmisten syntymäpäivistä. Joinakin päivinä oikein ahdistaa, kun oikeaan yläkulmaan ilmestyy viiden ihmisen today's birthday. Omana merkkipäivänään huomaa, että ihmisiltä, joita ei juurikaan tunne, sataa onnitteluja. Vanhat kouluaikaiset kaverit, joihin ei muuten pidä yhteyttä; tutun tutut, jotka pyörivät kaverilistalla (note to self: miksi pyörivät?). Okei, pitäisi ilahtua, että joku muistaa. Mutta ei paljoa lämmitä, kun seinällä lukee kerta toisensa jälkeen ajatukseton "onnea!".
Ahdistukseni johtuu siitä, että ilman facebookia en varmaan onnittelisi kuin niitä lähimipiä kavereita ja ystäviä, joiden syntymäpäivä lukee kalenterissani tai kännykässäni - tai mielessäni. En oikestaan enää noteeraakaan fb:n syntymäpäivämuistutuksia. Toisaalta, ne ovat hyödyllisiä sellaiselle, joka ei kerta kaikkiaan muista ihmisten merkkipäiviä. Mutta oletan, että minuakaan eivät ilman facebookia muistaisi kuin ne, joille syntymäpäiväni merkitsee jotakin. Kuinka suuresti viimeksi täyttäessäni vuosia lämmittikään mieltä, kun sain onnittelupostikortteja. Jopa tekstiviestin saaminen tuntui jotenkin kovin suurelta panostukselta. Okei, tämä on ehkä vähän meuhkaamista, mutta ajattelin nyt hieman provosoida. Merkkaako onnittelusi yhtikäs mitään sille puolitutun tutulle, jonka kaveri satut olemaan facebookissa?
Onnittelujen tai ylipäätään syntymäpäivien merkitys itselle on myös on iän myötä vähentynyt. Lapsena sai syntymä- ja nimipäivänä aamiaisen sänkyyn perheen laulukuoron kera. Äidiltä ja isältä tuli muutama lahja, isosiskokin oli saattanut jotain pientä ostaa. Kummeilta ja mummeilta tuli kortteja, lahjoja, sydämellisiä onnitteluja. Järjestettiin isot lastenkutsut kermakakkuineen, Marie-kekseineen ja 90-luvun Jaffapulloineen. Kesän lapsella oli aina mekko syntymäpäivänä ja tietenkin mansikkakakku. Joulukuussa pidettäville nimipäiväkesteille äiti leipoi aina erityisen kakun. Kerran sain niiskuneitikermakakun. Se oli hieno. Mutta mitä vanhemmaksi sitä tuli, sitä vähemmän sai onnitteluja. Lastenkutsut vaihtuivat kotibileisiin, eikä sitten yli parikymppisenä enää osannut mitään syntymäpäiväjuhlia järjestää. Enää ei odota lahjoja keltään, korkeintaan onnitteluja ja muistamisia niiltä läheisimmiltä.
Miksi siis vauhkoan jostakin facebook-onnittelujen turhanpäiväisyydestä, jos onnitteleminen on omasta mielestänikin turhaa? Äh, en sitä tarkoitakaan, vaan että ihmisiä voisi muistaa muulloinkin kuin syntymäpäivänä. Pitääkö kaverille toivottaa onnea vain silloin, kun facebook huutaa, että nyt on Pirjo-Tertun synttärit? Eikö voisi ilahduttaa tärkeitä ihmisiä lähettämällä postikortteja ihan noin niinkuin muuten? (Samaa voisin vauhkota ystävänpäivästä...). Olen itse ihan mahdottoman huono lähettämään kortteja, mutta tiedän, että kortti ilahduttaa, niin miksi en sitä kirjoittaisi ja lähettäisi ystävälle päivän piristeeksi?
Tästä lähtien yritän parhaani mukaan muistaa itselleni tärkeitä ihmisiä. Kortein, jopa kirjein, soittamalla. Ilahduttaminen on tärkeämpi kuin itse onnittelu. Ja sen syntymäpäiväonnentoivotuksen sijasta voisi toivottaa onnea myös tulevalle taipaleelle, ei vain sille itse päivälle.
Ahdistukseni johtuu siitä, että ilman facebookia en varmaan onnittelisi kuin niitä lähimipiä kavereita ja ystäviä, joiden syntymäpäivä lukee kalenterissani tai kännykässäni - tai mielessäni. En oikestaan enää noteeraakaan fb:n syntymäpäivämuistutuksia. Toisaalta, ne ovat hyödyllisiä sellaiselle, joka ei kerta kaikkiaan muista ihmisten merkkipäiviä. Mutta oletan, että minuakaan eivät ilman facebookia muistaisi kuin ne, joille syntymäpäiväni merkitsee jotakin. Kuinka suuresti viimeksi täyttäessäni vuosia lämmittikään mieltä, kun sain onnittelupostikortteja. Jopa tekstiviestin saaminen tuntui jotenkin kovin suurelta panostukselta. Okei, tämä on ehkä vähän meuhkaamista, mutta ajattelin nyt hieman provosoida. Merkkaako onnittelusi yhtikäs mitään sille puolitutun tutulle, jonka kaveri satut olemaan facebookissa?
Onnittelujen tai ylipäätään syntymäpäivien merkitys itselle on myös on iän myötä vähentynyt. Lapsena sai syntymä- ja nimipäivänä aamiaisen sänkyyn perheen laulukuoron kera. Äidiltä ja isältä tuli muutama lahja, isosiskokin oli saattanut jotain pientä ostaa. Kummeilta ja mummeilta tuli kortteja, lahjoja, sydämellisiä onnitteluja. Järjestettiin isot lastenkutsut kermakakkuineen, Marie-kekseineen ja 90-luvun Jaffapulloineen. Kesän lapsella oli aina mekko syntymäpäivänä ja tietenkin mansikkakakku. Joulukuussa pidettäville nimipäiväkesteille äiti leipoi aina erityisen kakun. Kerran sain niiskuneitikermakakun. Se oli hieno. Mutta mitä vanhemmaksi sitä tuli, sitä vähemmän sai onnitteluja. Lastenkutsut vaihtuivat kotibileisiin, eikä sitten yli parikymppisenä enää osannut mitään syntymäpäiväjuhlia järjestää. Enää ei odota lahjoja keltään, korkeintaan onnitteluja ja muistamisia niiltä läheisimmiltä.
Miksi siis vauhkoan jostakin facebook-onnittelujen turhanpäiväisyydestä, jos onnitteleminen on omasta mielestänikin turhaa? Äh, en sitä tarkoitakaan, vaan että ihmisiä voisi muistaa muulloinkin kuin syntymäpäivänä. Pitääkö kaverille toivottaa onnea vain silloin, kun facebook huutaa, että nyt on Pirjo-Tertun synttärit? Eikö voisi ilahduttaa tärkeitä ihmisiä lähettämällä postikortteja ihan noin niinkuin muuten? (Samaa voisin vauhkota ystävänpäivästä...). Olen itse ihan mahdottoman huono lähettämään kortteja, mutta tiedän, että kortti ilahduttaa, niin miksi en sitä kirjoittaisi ja lähettäisi ystävälle päivän piristeeksi?
Tästä lähtien yritän parhaani mukaan muistaa itselleni tärkeitä ihmisiä. Kortein, jopa kirjein, soittamalla. Ilahduttaminen on tärkeämpi kuin itse onnittelu. Ja sen syntymäpäiväonnentoivotuksen sijasta voisi toivottaa onnea myös tulevalle taipaleelle, ei vain sille itse päivälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti