Nousen autoon. Radio soittaa aamumusiikkia, on ehkä sumua, melko hämärä syyskeli. Äiti ajaa nelosvaihteella, vaikka voisi laittaa vitosenkin silmään. Torkahdan.
Nousen autosta, ulkona on melko kylmä. Viereisestä autosta nousee neljä nuorta naista. "Nää kulkee Turusta meille töihin kimppakyydillä." Kävelen äidin perässä sisään, ylös, leikkurin läpi, ihan ekaksi viedään omenapaistokset leikkurin ja päikin kahvioon. Kättelen hymyilevää hoitajaa, joka ohjaa minut odotusaulaan. Istun mukavaan nojatuoliin. Harvinaisen kivasti sisustettu tää uusi puoli. Vasemmalla istuu keski-ikäinen nainen ulkotakissaan. Oikeanpuoleinen potilas on juuri vaihtanut sairaalavaatteet ylleen. On kyllä rumat, suoraan jostain 80-luvulta. Aamutakki on sinisenkirjava, yöpöksyt pinkit. Torkahdan ylen aamuteeveen puheensorinaan.
"Noniin, nyt pääset vaihtamaan vaatteet." Kipitän hoitajan perässä pukuhuoneeseen. Hyvä, sain mintunvihreät, enkä pinkkejä. Aamutakki on kyllä ruma. Pyydän päästä nukkumaan, sillä väsyttää. "Tässä on sun sänky, voit torkkua tässä. Lääkäri tulee tervehtimään ennen leikkausta." Käyn pari keskustelua lääkärin ja hoitajan kanssa. "Tulen sitten hakemaan, kun on sun vuoro." Torkahdan.
Kello puoli 11 taaperran hoitajan perässä leikkaussaliin numero yksi. Sänky, tossut ja aamutakki jätetään väliaulaan. Salissa on tummanvihreää. Käyn leikkauspöydälle, joku hoitajista mittaa verenpaineen. "Et taida jännittää?", anestesialääkäri kysyy. "En. Äiti varmaan jännittää enemmän naapurisalissa." Vasempaan käteeni lyödään neula ja letkut, joku teippaa jotain kiinni rintakehään. Ystävällinen hoitaja käskee vetämään syvään henkeä. "Kohta pyörryttää."
"Sattuuko?" Ei satu. Onko leikkaus jo ohi? "Olin enemmän kipee sillon, kun olin oikeesti kipee", vastaan. Joku naurahtaa. Saan kipulääkettä. Torkun. "Muista hengittää", kuuluu vierestä. Olen ilmeisesti heräämössä. Hoitajia vilisee myssyineen ja mintunvihreineen ohi, äiti yhtenä muiden joukossa. Kello vaan kulkee eteenpäin, aina kun avaan silmät, se on puoli tuntia edessäpäin. Väsyttää ihan hirveästi.
Jossakin välissä olen saanut siirron päiväkirurgiselle osastolle. Sattuu. Saan mehujään, voin pahoin. Naapurisängyn potilas puhuu puhelimeen jotain vierasta kieltä, slaavinsukuista? Olenko näin höyryissä? Nukuttaa jatkuvasti. Äiti käy taas katsomassa, en jaksa jutella. Huoneen kaksi muuta kita- ja nielurisapotilasta passitetaan kotiin. Hoitaja kysyy, jaksanko vähän kävellä. Tepastelen hetken, voin jälleen pahoin.
Kuuden jälkeen alan olla kartalla. Äiti käy apteekissa ja tulee hakemaan, tällä kertaa jo normivaatteissa. Hoitaja kertaa vielä ohjeet. Kävelen autoon, olo on helpottunut. Kotona käyn lähes heti nukkumaan. Tajuan, etten ole syönyt tai juonut mitään koko päivänä. En jaksa nousta syömään enkä juomaan. Kiitän mielessäni, että leikkaus on ohi ja sammun.
---
Nielurisaleikkausta voisi jännittää, mutta olin selvästikin osaavan hoitohenkilökunnan käsissä. Kaikki selitettiin etukäteen, myös vielä leikkauspöydällä kukin hoitajista kertoi, mitä aikoo tehdä. Kun hyväksyy sen, ettei mitään voi tehdä, on turha panikoida. Kuulemma paniikki-ihmisiäkin on. Siinä vaiheessa, kun nukutusaineet laitetaan suoneen ja nassuun, ei enää ehdi miettiä "mitä, jos tästä ei herääkään". Jälkikäteen ajateltuna leikkauksessa on aina oma henki muiden käsissä, vaikka olisi kyse kuinka pienestä operaatiosta. On se mahtavaa, kun on osaavaa sakkia. Minen osaisi. Onneksi Loimaan aluesairaalan leikkausosaston ja päiväkirurgisen osaston väki osasi hommansa. Ystävällistä, määrätietoista, hyvää hoitoa. Kiitos.
Nousen autosta, ulkona on melko kylmä. Viereisestä autosta nousee neljä nuorta naista. "Nää kulkee Turusta meille töihin kimppakyydillä." Kävelen äidin perässä sisään, ylös, leikkurin läpi, ihan ekaksi viedään omenapaistokset leikkurin ja päikin kahvioon. Kättelen hymyilevää hoitajaa, joka ohjaa minut odotusaulaan. Istun mukavaan nojatuoliin. Harvinaisen kivasti sisustettu tää uusi puoli. Vasemmalla istuu keski-ikäinen nainen ulkotakissaan. Oikeanpuoleinen potilas on juuri vaihtanut sairaalavaatteet ylleen. On kyllä rumat, suoraan jostain 80-luvulta. Aamutakki on sinisenkirjava, yöpöksyt pinkit. Torkahdan ylen aamuteeveen puheensorinaan.
"Noniin, nyt pääset vaihtamaan vaatteet." Kipitän hoitajan perässä pukuhuoneeseen. Hyvä, sain mintunvihreät, enkä pinkkejä. Aamutakki on kyllä ruma. Pyydän päästä nukkumaan, sillä väsyttää. "Tässä on sun sänky, voit torkkua tässä. Lääkäri tulee tervehtimään ennen leikkausta." Käyn pari keskustelua lääkärin ja hoitajan kanssa. "Tulen sitten hakemaan, kun on sun vuoro." Torkahdan.
Kello puoli 11 taaperran hoitajan perässä leikkaussaliin numero yksi. Sänky, tossut ja aamutakki jätetään väliaulaan. Salissa on tummanvihreää. Käyn leikkauspöydälle, joku hoitajista mittaa verenpaineen. "Et taida jännittää?", anestesialääkäri kysyy. "En. Äiti varmaan jännittää enemmän naapurisalissa." Vasempaan käteeni lyödään neula ja letkut, joku teippaa jotain kiinni rintakehään. Ystävällinen hoitaja käskee vetämään syvään henkeä. "Kohta pyörryttää."
"Sattuuko?" Ei satu. Onko leikkaus jo ohi? "Olin enemmän kipee sillon, kun olin oikeesti kipee", vastaan. Joku naurahtaa. Saan kipulääkettä. Torkun. "Muista hengittää", kuuluu vierestä. Olen ilmeisesti heräämössä. Hoitajia vilisee myssyineen ja mintunvihreineen ohi, äiti yhtenä muiden joukossa. Kello vaan kulkee eteenpäin, aina kun avaan silmät, se on puoli tuntia edessäpäin. Väsyttää ihan hirveästi.
Jossakin välissä olen saanut siirron päiväkirurgiselle osastolle. Sattuu. Saan mehujään, voin pahoin. Naapurisängyn potilas puhuu puhelimeen jotain vierasta kieltä, slaavinsukuista? Olenko näin höyryissä? Nukuttaa jatkuvasti. Äiti käy taas katsomassa, en jaksa jutella. Huoneen kaksi muuta kita- ja nielurisapotilasta passitetaan kotiin. Hoitaja kysyy, jaksanko vähän kävellä. Tepastelen hetken, voin jälleen pahoin.
Kuuden jälkeen alan olla kartalla. Äiti käy apteekissa ja tulee hakemaan, tällä kertaa jo normivaatteissa. Hoitaja kertaa vielä ohjeet. Kävelen autoon, olo on helpottunut. Kotona käyn lähes heti nukkumaan. Tajuan, etten ole syönyt tai juonut mitään koko päivänä. En jaksa nousta syömään enkä juomaan. Kiitän mielessäni, että leikkaus on ohi ja sammun.
---
Nielurisaleikkausta voisi jännittää, mutta olin selvästikin osaavan hoitohenkilökunnan käsissä. Kaikki selitettiin etukäteen, myös vielä leikkauspöydällä kukin hoitajista kertoi, mitä aikoo tehdä. Kun hyväksyy sen, ettei mitään voi tehdä, on turha panikoida. Kuulemma paniikki-ihmisiäkin on. Siinä vaiheessa, kun nukutusaineet laitetaan suoneen ja nassuun, ei enää ehdi miettiä "mitä, jos tästä ei herääkään". Jälkikäteen ajateltuna leikkauksessa on aina oma henki muiden käsissä, vaikka olisi kyse kuinka pienestä operaatiosta. On se mahtavaa, kun on osaavaa sakkia. Minen osaisi. Onneksi Loimaan aluesairaalan leikkausosaston ja päiväkirurgisen osaston väki osasi hommansa. Ystävällistä, määrätietoista, hyvää hoitoa. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti