Junamatka

Kuvittele kolmen tunnin junamatka InterCityn vaunuosastossa, jossa on käytävän kummankin puolen vastakkaiset penkkiparit sekä yhdet normaalit penkit - yhteensä siis 12 hengen osasto. Saavut tavaroinesi junaan ja löydät paikkasi yhdestä vastakkaisten penkkiparien nurkkaikkunapaikoista, selkä menosuuntaan. Olet juuri ehtinyt kaivaa repustasi läppärin ja asettua koulutehtävien pariin, kun vaunuun saapuu suurperhe: äiti, isä ja lapsikatras. Perhe löytää paikkansa vierestäsi. Äiti komentaa tyttöjä, isä poikia, joku lapsista juoksee päin vaunujen välissä olevaa ikkunallista ovea ja alkaa itkeä. Pellavapäisiä leikki-ikäisiä on yhtäkkiä joka puolella. Äiti kaivaa kiireen vilkkaa isosta repusta kasan Monsterikeksejä, jokaiselle oman väriset; tuolle pienemmälle pojalle kaksi vihreää. Repusta löytyy myös kaksi dvd-ruutua, joihin laitetaan pyörimään Kaunotar ja Kulkuri. Puolen tunnin kiukuttelun, keksien, penkeillä pyörimisen, juoksemisen, kitisemisen ja taistelun jälkeen lapset alkavat löytää paikkansa - osa nenä kiinni piirretyssä ja osa lasten leikkivaunusta. Jatkuva hälinä silti täyttää vaunun. Et voi olla huomaamatta, kuinka nappisilmäinen pieni poika tuijottaa läppärisi takaa ja kyselee äidiltään "Mitä toi tyttö tekee?", "Miks tuolla on vihreitä puita?", "Kuka tossa talossa asuu?". Keskittymiskykysi opiskelun suhteen on heikoilla jäillä. Miten reagoit?

Normaali reaktio on varmasti monen kohdalla, että "EI! Minun junapaikkani, tehän ette tähän tule!". Omaksi hämmästyksekseni löysin itseni auttamasta perheen äitiä, kun hän levitti tavaroitaan pöydälle. Pieni hälinä teki hyvää monotoniselle keskiaikamusiikin terminologian pänttäämiselle. Pienin, vaaleanpunaisiin puettu tyttö halusi tietää nimeni ja määränpäätäni. Kerroin meneväni kotiin Jyväskylään. Nappisilmäinen poika kysyi, miksi asun Jyväskylässä. Totesin aikovani musiikinopettajaksi. "Mää osaan laulaa tuiki tuiki tähtönen..." - ja viisihenkinen lapsikuoro alkaa laulaa täysistä keuhkoistaan tuiki tuiki tähtöstä. "Miks et sää laula meitin kanssa?", kysyi toinen pienistä, pellavapäisistä tytöistä. Vastasin, että lääkäri on käskenyt olla hiljaa kun on äänessä pipi. Kun perheen äiti käski lasten olla häiritsemättä, totesin, että itse asiassa heidän lapsensa ovat kovin valloittavia, eivätkä häiritse juurikaan. Siinä siis istuin junan penkissä, polvet suussa, villasukat jalassa ja pänttäilin moodeja ja cantus firmuksia, välillä vastaillen tenavien kysymyksiin ja seuraten heidän touhujaan.

Matka tuntui taittuvan nopeammin kuin kertaakaan aiemmin. Johtuiko sinänsä mielenkiintoisesta tekemisestä - tällä hetkellä mikä tahansa musiikin opiskeluun liittyvä pitää motivaationi yllä - vaiko siitä, että viiden pienen jatkuvassa liikkeessä olevan vesselin seuraaminen oli yllättävän viihdyttävää puuhaa. En varsinaisesti sanoisi, että yleensä pitäisin pienistä, äänekkäistä ja kitisevistä kakaroista, mutta näillä sisaruksilla oli huvittavat ja jollakin tavalla nerokkaat jutut. Viisi alle kymmenvuotiasta, joista ainakin pienimmät olivat alle kouluikäisiä, olivat kovin mielenkiintoista seurattavaa kasvatustieteellisestä näkökulmasta. Ensimmäistä kertaa huomasin havainnoivani ympäristöäni selvästikin opettajaidentiteetillä. Sisaruksissa näkyi selvästi, miten kaikkein pienimmät hakeutuivat jatkuvasti vanhempiensa syliin ja olivat hämmästyttävän lapsia. Nappisilmäpojalla oli selvästikin jonkinlainen kyselemiseen liittyvä vaihe meneillään, kun vanhin tytöistä kitisi jatkuvasti turhasta - kenties uhmaikää vaiko erilaista luonnetta? Katraan vanhin, kymmenissä oleva poika, istui koko matkan hiljaa ja näpersi jonkinnäköistä matkapelikonsolia. Lapsen kasvu ja kehitys näkyi siis selvästi sisarusjoukossa, jossa eri ikäisiä lapsia on paljon.

Poistuessani Jyväskylän asemalla lapset ihmettelivät, kun tyttö lähtee pois eikä tulekaan meidän kanssa enää. Perheen äiti kiitteli kärsivällisyydestä ja toivotti mukavia opiskeluhetkiä. Eipä tässä kauheasti kärsivällisyyttä tarvittu. Ja totesi, että jos on valinnanvaraa, kannattaa harkita suuntautuvansa sinne yläkoulu- ja lukioikäisten pariin. "Tässä kun näitä on kasvattanut, voin todeta, että lastentarhanopettajan homma olis mulle ainakin aivan mahdoton tehtävä, en suosittele." Niin. Luulin, että en osaisi toimia pienten lasten kanssa, mutta ilmeisesti ihan hyvät valmiudet varhaiskasvatuksenkin puolella, vaikka kyseessä ei mikään innostusalue olekaan. Onneksi ei tarvitse vielä tietää, mistä sitä itsensä löytää valmistuttuaan. Ja, onneksi ovia voi availla useampiin suuntiin.

Sellainen junamatka. Opinpahan, että ihmeellinen on ihmisen pinna.