Junamatka

Kuvittele kolmen tunnin junamatka InterCityn vaunuosastossa, jossa on käytävän kummankin puolen vastakkaiset penkkiparit sekä yhdet normaalit penkit - yhteensä siis 12 hengen osasto. Saavut tavaroinesi junaan ja löydät paikkasi yhdestä vastakkaisten penkkiparien nurkkaikkunapaikoista, selkä menosuuntaan. Olet juuri ehtinyt kaivaa repustasi läppärin ja asettua koulutehtävien pariin, kun vaunuun saapuu suurperhe: äiti, isä ja lapsikatras. Perhe löytää paikkansa vierestäsi. Äiti komentaa tyttöjä, isä poikia, joku lapsista juoksee päin vaunujen välissä olevaa ikkunallista ovea ja alkaa itkeä. Pellavapäisiä leikki-ikäisiä on yhtäkkiä joka puolella. Äiti kaivaa kiireen vilkkaa isosta repusta kasan Monsterikeksejä, jokaiselle oman väriset; tuolle pienemmälle pojalle kaksi vihreää. Repusta löytyy myös kaksi dvd-ruutua, joihin laitetaan pyörimään Kaunotar ja Kulkuri. Puolen tunnin kiukuttelun, keksien, penkeillä pyörimisen, juoksemisen, kitisemisen ja taistelun jälkeen lapset alkavat löytää paikkansa - osa nenä kiinni piirretyssä ja osa lasten leikkivaunusta. Jatkuva hälinä silti täyttää vaunun. Et voi olla huomaamatta, kuinka nappisilmäinen pieni poika tuijottaa läppärisi takaa ja kyselee äidiltään "Mitä toi tyttö tekee?", "Miks tuolla on vihreitä puita?", "Kuka tossa talossa asuu?". Keskittymiskykysi opiskelun suhteen on heikoilla jäillä. Miten reagoit?

Normaali reaktio on varmasti monen kohdalla, että "EI! Minun junapaikkani, tehän ette tähän tule!". Omaksi hämmästyksekseni löysin itseni auttamasta perheen äitiä, kun hän levitti tavaroitaan pöydälle. Pieni hälinä teki hyvää monotoniselle keskiaikamusiikin terminologian pänttäämiselle. Pienin, vaaleanpunaisiin puettu tyttö halusi tietää nimeni ja määränpäätäni. Kerroin meneväni kotiin Jyväskylään. Nappisilmäinen poika kysyi, miksi asun Jyväskylässä. Totesin aikovani musiikinopettajaksi. "Mää osaan laulaa tuiki tuiki tähtönen..." - ja viisihenkinen lapsikuoro alkaa laulaa täysistä keuhkoistaan tuiki tuiki tähtöstä. "Miks et sää laula meitin kanssa?", kysyi toinen pienistä, pellavapäisistä tytöistä. Vastasin, että lääkäri on käskenyt olla hiljaa kun on äänessä pipi. Kun perheen äiti käski lasten olla häiritsemättä, totesin, että itse asiassa heidän lapsensa ovat kovin valloittavia, eivätkä häiritse juurikaan. Siinä siis istuin junan penkissä, polvet suussa, villasukat jalassa ja pänttäilin moodeja ja cantus firmuksia, välillä vastaillen tenavien kysymyksiin ja seuraten heidän touhujaan.

Matka tuntui taittuvan nopeammin kuin kertaakaan aiemmin. Johtuiko sinänsä mielenkiintoisesta tekemisestä - tällä hetkellä mikä tahansa musiikin opiskeluun liittyvä pitää motivaationi yllä - vaiko siitä, että viiden pienen jatkuvassa liikkeessä olevan vesselin seuraaminen oli yllättävän viihdyttävää puuhaa. En varsinaisesti sanoisi, että yleensä pitäisin pienistä, äänekkäistä ja kitisevistä kakaroista, mutta näillä sisaruksilla oli huvittavat ja jollakin tavalla nerokkaat jutut. Viisi alle kymmenvuotiasta, joista ainakin pienimmät olivat alle kouluikäisiä, olivat kovin mielenkiintoista seurattavaa kasvatustieteellisestä näkökulmasta. Ensimmäistä kertaa huomasin havainnoivani ympäristöäni selvästikin opettajaidentiteetillä. Sisaruksissa näkyi selvästi, miten kaikkein pienimmät hakeutuivat jatkuvasti vanhempiensa syliin ja olivat hämmästyttävän lapsia. Nappisilmäpojalla oli selvästikin jonkinlainen kyselemiseen liittyvä vaihe meneillään, kun vanhin tytöistä kitisi jatkuvasti turhasta - kenties uhmaikää vaiko erilaista luonnetta? Katraan vanhin, kymmenissä oleva poika, istui koko matkan hiljaa ja näpersi jonkinnäköistä matkapelikonsolia. Lapsen kasvu ja kehitys näkyi siis selvästi sisarusjoukossa, jossa eri ikäisiä lapsia on paljon.

Poistuessani Jyväskylän asemalla lapset ihmettelivät, kun tyttö lähtee pois eikä tulekaan meidän kanssa enää. Perheen äiti kiitteli kärsivällisyydestä ja toivotti mukavia opiskeluhetkiä. Eipä tässä kauheasti kärsivällisyyttä tarvittu. Ja totesi, että jos on valinnanvaraa, kannattaa harkita suuntautuvansa sinne yläkoulu- ja lukioikäisten pariin. "Tässä kun näitä on kasvattanut, voin todeta, että lastentarhanopettajan homma olis mulle ainakin aivan mahdoton tehtävä, en suosittele." Niin. Luulin, että en osaisi toimia pienten lasten kanssa, mutta ilmeisesti ihan hyvät valmiudet varhaiskasvatuksenkin puolella, vaikka kyseessä ei mikään innostusalue olekaan. Onneksi ei tarvitse vielä tietää, mistä sitä itsensä löytää valmistuttuaan. Ja, onneksi ovia voi availla useampiin suuntiin.

Sellainen junamatka. Opinpahan, että ihmeellinen on ihmisen pinna.

Onnellisuus.

Onnellisuus syntyy pienistä asioista.

Kun tajuaa olevansa onnellinen, on vaikea olla onneton. Onnentunteen saavutettuaan miettii, että miksi sitä ikinä onkaan antanut itselleen mahdollisuuden olla onneton? Eihän onnellisuutta voi aina itse saavuttaa, paitsi pääsemällä yli niistä tunteista, jotka estävät onnellisuuden. Tunteet aiheutuvat käsittämättömistä asioista. Turhautuneisuudesta, epäuskosta, epätoivosta, pelosta, mahdottomuuden koukeroista, tulevaisuuden näkemisestä epämääräisenä möykkynä. Jos ymmärtää tarkastella asioita eri näkökulmasta, on lähellä onnellisuuden saavuttamista. Sitten, kun yhtäkkiä pääsee asioiden yläpuolelle, on saavuttanut melko euforisen olotilan. Ymmärtää, että onnellisuus voi syntyä monista pienistä asioista. Onnellisuuteen ei tarvita mitään suurta - eikä pidä odottaa, että onni on tulevaisuudessa. Onni on nyt. Kunpa kaikki ymmärtäisivät sen. Itse sen ymmärtäminen on välillä niin vaikeaa.

Onnellisuuden äärellä huomaa kaikissa asioissa pieniä onnen lähteitä. Jokaisessa ihmisessä näkee hyvää, haluaa jakaa onnellisuuttaan. Kannustaa muita, olla läsnä, tehdä asoita. Onnellisuus tarttuu. Pitää tehdä asioita, joista pitää. Ei pidä ajatella liikaa, mitä "muut" ajattelevat. Mitä muista? Ne, jotka ovat samanhenkisiä, lähtevät mukaan. Kannustavat. Haluavat jakaa pulppuavaa onnea. Jos haluaa tehdä jotain yhteiskunnan pillifarkkustandardeista poikkeavaa, kuten päälläseisontaa, kurkkulaulantaa, jakaa ilontunnetta, nauraa sopimattomissa paikoissa, pitää uskaltaa. Yhtäkkiä voikin olla se rohkaiseva esimerkki muille. Kaikkien ei tarvitse sopia muottiin. Kenenkään ei tarvitse sopia muottiin, paitsi niiden, jotka siihen haluavat sopia. EI ole muottia. Tai on, se vain on ihmisen pään sisällä.

Hymyile. Naura. Itke, jos itkettää. Puhu. Tee kivoja asioita. Vapauta itsesi. Vapauta mielesi. Näe ympärilläsi olevat hyvät asiat. Ole kiitollinen. Kuuntele musiikkia, josta pidät, joka saa sinut hyvälle tuulelle. Syö hyvää ruokaa; ruokaa, josta pidät ja jota syötyäsi myös voit hyvin. Nuku hyvin. Jos et nuku hyvin, hanki hyvä sänky, kivat lakanat ja pidä villasukkia, jos varpaasi palelevat öisin. Polta kynttilöitä ja tuikkuja (palamattomalla alustalla! Varo verhoja!) ja nauti hiipivästä pimeydestä. Lue hyviä kirjoja. Katso elokuvia, joista pidät, tai jotka saavat sinut miettimään asioita. Käy konserteissa, teatterissa, seuraa ihmisiä työssään. Jos pidät matemaattisten kaavojen pyörittämisestä, villasukkien kutomisesta, askartelusta, lehtikasoissa pomppimisesta - tee se! Tee sitä, mistä tulet hyvälle tuulelle. Näe onni ympärilläsi.

Odotan rakkaiden lukiotyttökavereiden kesken järjestettäviä perjantaisia pyjamabileitä (oi tätä lapsekasta teiniä sisälläni!), joissa saan olla tärkeiden ihmisten ympäröimänä. Iloa, naurua, juoruilua, höpöttelyä, olemista. Herkuttelua, koomailua, kuulumisia. Tärkeintä: hakeudu seuraan, jossa sinut hyväksytään omana itsenäsi - ympäröi itsesi kaltaisillasi ihmisillä - hakeudu seuraan, jossa viihdyt. Harrasta porukalla, jossa teillä on samat tavoitteet, lähtökohdat. Älä vaadi muilta äläkä itseltäsi liikaa. Näe kuitenkin jokaisessa ihmissuhteessa mahdollisuus. Tutustu ihmisiin. Löydä itsesi.

Äitini sanoin: Ihminen peilautuu parhaiten ystävistään.

Kaikki on suhteellista

Miten ihmissuhteet syntyvät?

Ihminen kohtaa toisen ihmisen. Harrastusten parissa, työpaikalla, lenkkipolulla, baarissa, lavatansseissa, opiskelupaikalla, tutun juhlissa, netin treffipalstalla... Tarinoita on yhtä monta kuin ihmissuhteita. Jompi kumpi avaa keskustelun, toinen reagoi. Jo muutamassa hetkessä huomaa, synkkaako toisen kanssa vai ei. Jos ihmiset löytävät jonkin yhteisen puheenaiheen tai kiinnostuksen kohteen, halu tietää toisesta ja tutustua lisää kasvaa. Mikäli havaitaan, että nyt ei juttu luista, ihmisestä tulee tuttu.

Ihmissuhteet etenevät molemminpuolisen kiinnostuksen vauhdittamana. Heteronormatiivisessa yhteiskunnassa samaa sukupuolta olevat tutustuvat toisiinsa ryhmässä helpommin kuin eri sukupuolen edustajat. Esimerkiksi naispuoliset ihmiset etsiytyvät uudessa ryhmässä usein toistensa pariin etsiessään kavereita. Tutustutaan, jutustellaan, kaverustutaan. Kavereiden kanssa voidaan käydä yhdessä harrastuksissa, tehdä asioita, mutta tutustuminen on loppujen lopuksi jonkin verran pintapuolista. Kaveri tietää sinusta asioita, jotka näkyvät päällepäin ja tulevat ilmi yleisessä käyttäytymisessäsi ja luonteessasi. Kun sitten tarpeeksi kauan tarkkailee tiettyjen ihmisten kanssa käytäviä keskusteluja ja niiden piirteitä, huomaa, että toiselle voi puhua yhä luottamuksellisempia asioita. Ihminen, jonka kanssa etsiytyy yhä useammin keskustelemaan luottamuksellisia asioita, muodostuu tärkeäksi. Pikku hiljaa alkaa omassa käsitteistössään luokitella tämän ystäväksi.

Entäs sitten eri sukupuolten väliset ihmissuhteet? Pysytään edelleen heteronormatiivisessa yhteiskunnassa ja oleteaan, että miesten ja naisten välisessä kommunikaatiossa saattaa olla jonkin tasoinen jännite. Uudessa tilanteessa eri sukupuolta olevat, varsinkin vapaat yksilöt, tarkastelevat ympäristöstään mahdolliset puolisokandidaatit. Tarkkailun seurauksena havaitaan ensimmäiseksi ulkoisesti miellyttävät piirteet, jonka jälkeen siirrytään tarkkailemaan keskustelussa ja nonverbaalissa viestinnässä ilmeneviä merkityksiä. Hyvin nopeasti jälleen havaitaan, synkkaako jonkun kanssa vai ei. Jos juttu ei edes lähde liikkeelle, ihmisistä tulee tuskin edes tuttuja keskenään - paitsi, jos kyseessä on työ- tai opiskelupaikka, jossa väkipakolla törmää toiseen jatkuvasti.

Naisten ja miesten välisissä ihmissuhteissa erikoista on se, että vaikka juttu luistaisikin erittäin hyvin, kaverustuminen tai ystävystyminen voi olla kyseenalaista. Tämä johtunee oletetusta seksuaalisesta jännitteestä, mitä ei voi toisesta suoraan lukea, onko sitä vai ei. Naiset ovat siitä kieroja, että he analysoivat miesten jokaisen sanan, teon, liikkeen, ilmeen... Mikäli jotakin kaveruudesta poikkeavaa havaitaan, luokitellaan mies selvästikin kiinnostuneeksi (nyt se pokailee mua!) ja a) jos itseäkin kiinnostaa, tarkkaillaan lisää, b) jos itseä ei kiinnosta, ahdistutaan ja aletaan vältellä. Joidenkin eri sukupuolta olevien ihmisten välillä taas kaverustuminen luonnistuu ilman mitään komplikaatioita. Lieneekö kyseessä seksuaalisen jännitteen puute vai siitä piittaamattomuus? Ja - onko olemassa edes mitään jännitettä, vai onko se ihmisen itsensä luoma mielikuva?

Se on sanomattakin selvää, että jos kahden ihmisen välillä kipinöi ja tunne on selvästikin molemminpuolinen, siitä saattaa kehkeytyä juttu. Ihastus, tapailu, fling, mitänäitänyton. Osa näistä ihmissuhteista päättyy alkuunsa, osasta tulee kahden ihmisen välinen kemioiden kohtaamisen seurauksena fling - just for fun. Jotkut käyvät läpi deittailua, tutustumista, tapailua, mutta kiinnostuksen lopahtaessa (lue: löydetään tarpeeksi monta ei-kiinnostavaa piirrettä) homma kaatuu käsiin. Toiset saattavat jatkuvatoimisen hengailun aikana huomata kipinöiden väljähtäneen ja olevansakin vain kavereita, ehkä jatkaa ystävinä. Sitten on niitä, jotka löytävät toisensa, pariutuvat ja elävät happily ever after.

Vai meneekö se nyt ihan niin?

Ihmissuhteet ovat oikeasti kovin mystinen juttu. Parisuhteista vouhkataan joka naistenlehdessä. Kaikki tuutit toitottavat parisuhdevinkkejä, miten pitäisi tehdä. On cosmon intiimejä neuvoja, kaiken maailman nettipalstoja, kriisiin joutuneessa avioliitossa mennään pariterapiaan. Ei kuitenkaan ihan oikeasti - siis ihan aikuisten oikeasti - ole olemassa mitään deittailusäännöstöä. Tai mitään ihmissuhdekäsikirjaa. Kuten jo aluksi totesin, tarinoita on yhtä monta kuin ihmissuhteita. Ja ihmissuhteita on yhtä monenlaista, kuin on kahden ihmisen välinen tila. Tila voi olla mitä vain. Ystävyys, tuttavuus, fling, hugbuddies, työkaveruus, perheenjäsenten väliset suhteet, avioliitto, seurustelu what on earth. Niin, että ööh. Mitä tässä valmiissa maailmassa ihmettelemään. Menkää pariterapiaan. Minä syleilen maailmaa ja katson jokaista ihmistä potentiaalisena ihmissuhteen osana. Rakennan verkostoa, tutustun, ystävystyn, katselen, ihmettelen, tarvittaessa tapailen. Kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen on rikkautta.

Kiitos rakentaville ihmissuhteille.

"Onnea, iloa, monta sataa kiloa"

Onnitteleminen tuntuu menettäneen merkityksensä. Ei pelkästään omassa mielessäni, vaan ihan yleisestikin. Facebookin aikakautena jollakulla tutulla on aina syntymäpäivä. Facebook ilmoittaa jo monta päivää etukäteen ihmisten syntymäpäivistä. Joinakin päivinä oikein ahdistaa, kun oikeaan yläkulmaan ilmestyy viiden ihmisen today's birthday. Omana merkkipäivänään huomaa, että ihmisiltä, joita ei juurikaan tunne, sataa onnitteluja. Vanhat kouluaikaiset kaverit, joihin ei muuten pidä yhteyttä; tutun tutut, jotka pyörivät kaverilistalla (note to self: miksi pyörivät?). Okei, pitäisi ilahtua, että joku muistaa. Mutta ei paljoa lämmitä, kun seinällä lukee kerta toisensa jälkeen ajatukseton "onnea!".

Ahdistukseni johtuu siitä, että ilman facebookia en varmaan onnittelisi kuin niitä lähimipiä kavereita ja ystäviä, joiden syntymäpäivä lukee kalenterissani tai kännykässäni - tai mielessäni. En oikestaan enää noteeraakaan fb:n syntymäpäivämuistutuksia. Toisaalta, ne ovat hyödyllisiä sellaiselle, joka ei kerta kaikkiaan muista ihmisten merkkipäiviä. Mutta oletan, että minuakaan eivät ilman facebookia muistaisi kuin ne, joille syntymäpäiväni merkitsee jotakin. Kuinka suuresti viimeksi täyttäessäni vuosia lämmittikään mieltä, kun sain onnittelupostikortteja. Jopa tekstiviestin saaminen tuntui jotenkin kovin suurelta panostukselta. Okei, tämä on ehkä vähän meuhkaamista, mutta ajattelin nyt hieman provosoida. Merkkaako onnittelusi yhtikäs mitään sille puolitutun tutulle, jonka kaveri satut olemaan facebookissa?

Onnittelujen tai ylipäätään syntymäpäivien merkitys itselle on myös on iän myötä vähentynyt. Lapsena sai syntymä- ja nimipäivänä aamiaisen sänkyyn perheen laulukuoron kera. Äidiltä ja isältä tuli muutama lahja, isosiskokin oli saattanut jotain pientä ostaa. Kummeilta ja mummeilta tuli kortteja, lahjoja, sydämellisiä onnitteluja. Järjestettiin isot lastenkutsut kermakakkuineen, Marie-kekseineen ja 90-luvun Jaffapulloineen. Kesän lapsella oli aina mekko syntymäpäivänä ja tietenkin mansikkakakku. Joulukuussa pidettäville nimipäiväkesteille äiti leipoi aina erityisen kakun. Kerran sain niiskuneitikermakakun. Se oli hieno. Mutta mitä vanhemmaksi sitä tuli, sitä vähemmän sai onnitteluja. Lastenkutsut vaihtuivat kotibileisiin, eikä sitten yli parikymppisenä enää osannut mitään syntymäpäiväjuhlia järjestää. Enää ei odota lahjoja keltään, korkeintaan onnitteluja ja muistamisia niiltä läheisimmiltä.

Miksi siis vauhkoan jostakin facebook-onnittelujen turhanpäiväisyydestä, jos onnitteleminen on omasta mielestänikin turhaa? Äh, en sitä tarkoitakaan, vaan että ihmisiä voisi muistaa muulloinkin kuin syntymäpäivänä. Pitääkö kaverille toivottaa onnea vain silloin, kun facebook huutaa, että nyt on Pirjo-Tertun synttärit? Eikö voisi ilahduttaa tärkeitä ihmisiä lähettämällä postikortteja ihan noin niinkuin muuten? (Samaa voisin vauhkota ystävänpäivästä...). Olen itse ihan mahdottoman huono lähettämään kortteja, mutta tiedän, että kortti ilahduttaa, niin miksi en sitä kirjoittaisi ja lähettäisi ystävälle päivän piristeeksi?

Tästä lähtien yritän parhaani mukaan muistaa itselleni tärkeitä ihmisiä. Kortein, jopa kirjein, soittamalla. Ilahduttaminen on tärkeämpi kuin itse onnittelu. Ja sen syntymäpäiväonnentoivotuksen sijasta voisi toivottaa onnea myös tulevalle taipaleelle, ei vain sille itse päivälle.

Päiväkirjojen äärellä

Aloitin päiväkirjan pitämisen aivan ex tempore maaliskuun 20. päivä vuonna 2001. Olin tuolloin yläasteikäinen, seiskaluokkalainen varhaisteini. Päiväkirjasta tuli nopeasti kaveri, joka oli aina mukana, jolle pystyi kertomaan kaiken - tai no, ei ihan. Oli joitakin asioita, jota ei tullut kirjoitettua edes päiväkirjaan siltä varalta, että opukset joskus päätyvät vääriin käsiin. Mutta kyllä ne kaikki teini-iän kommellukset, tunteet ja kokemukset on paketoitu ei-niin-tiiviisti 28 eri kirjaan. On lahjaksi saatuja lukollisia, joissa värilliset sivut; paksuja kovakantisia, joihin mahtui useamman kuukauden tekstit; yksi A4-kokoinen ruutuvihko ja lopulta itseostettuja kierremekanismilla toimivia vihkosia, koska ne osoittautuivat käytännöllisimmiksi. Farkkukantisen, lukion 1. luokalla käytössä olleen kirjan sain isosiskolta lahjaksi. Takakanteen on sisko piirtänyt mustalla tussilla olifantin. Miten sitä muistaakaan niin irrelevantteja asioita?

Kirjoitin päiväkirjaa säännöllisesti jotakuinkin seitsemän vuotta. Päivittäin. Jos haluan palata ysiluokan tunnelmiin jollekin tietylle ajalle, esimerkiksi marraskuulle 2002, kaivan nelikulmaisen päiväkirjan numero 9 esiin ja tunnistan jo käsialasta ja käytetyistä Stabilon ohutkärkisistä värikynistä fiilikset. Tai entäs se goottikirjoitus vuodelta 2004? Sininen, läpinäkyvillä muovikansilla varustettu kierrevihko, päiväkirja numero 16. Palaan hetkessä kesän isosleiritunnelmiin, kasiysien ripari ja loppukesän lastenleirit. Kirjan välistä löytyy porukkalottokuponki, kas, ainoa kerta elämässäni, kun olen lotonnut. Lukiotyttöporukalla ostettiin porukkalotto, mutta ei voitettu mitään. Paksu ruskeakantinen japanilaiskuvioinen kirjanen, päiväkirja numero 26, puolestaan palauttaa minut Lakinlaskijaisten etkoille Jämeräntaipaleen kaksioomme lokakuun ensimmäiseen päivään 2007. Teekkari-ISOilua, Jenkkisafkaa ja Dipolibileet.

Miksi lopetin kirjoittamisen? Yhtäkkiä ei ollutkaan aikaa tai mielenkiintoa kirjoittaa. Tai ehkä sitä aikuistui. Yritin aina välillä, mutta en löytänyt kiinnekohtaa, mistä kirjoittaa. Kului useita vuosia ilman päiväkirjastelua. Viime kesänä aloitin kuitenkin tunnelmoida epäsäännöllisen säännöllisesti. Huomasin, että päiväkirjaan kirjoittaminen on sellaista omien ajatusten jäsentelyä. Sinne kirjoittaa tunnetiloja, päivän tapahtumia, pohtii ihmissuhdekuvioita (voi kuule, niitä riittää teiniajalta useita satoja sivuja...) ja voi ihan omaksi ilokseen tuottaa millaista tajunnanvirtaa tahansa. Kesällä yllättäen syntyneet biisitkin ovat päätyneet kyseisen vihkosen sivuille. Päiväkirjateksteihin on mielenkiintoista palata vuosien jälkeen. Joku voisi todeta, että ei kykene kertaamaan omia teiniaikojaan - että ne olisivat liian noloja. Väitän, että kyseessä on yksi parhaista huumorin ja itseironian lähteistä. Tekstien tunnelmista löytää yhä sen saman itsensä, vaikka vuosia olisi kulunut useita. Onhan sitä tietenkin muuttunut, mutta jotenkin on myös lohdullista palata omiin huolettomiin yläaste- ja lukioaikoihin. Männä kesänä arkistoin päiväkirjat menneisyyden aarrearkkuun, koristeelliseen pahvilaatikkoon, jonka ääreen voi halutessaan istahtaa tunnelmoimaan.

Tasan kymmenen vuotta sitten, sunnuntaina 21.10.2001, olen ollut ystävälläni Matulla yötä ja nähnyt aivan "sikke-ihanaa" unta. Siinä mul oli boifrendi joku Lauri tai Kari. Se oli -87 aivan ihana... ja sitte siin oli kaikkii muitaki esim Tiia ja Vihle! Olemme näköjään säveltäneet Matun kanssa jonkun viulu-piano-kappaleen ja ku tulin kotii öh joskus puoli 6 niin mun ceedeeplayerist (walkmanist) loppu paristot =) heh..joo.. olin netisä.. sie vaan chattii...=)=)=)=) --- siel oli sillanen "LinkinBaby" ni sit juteltii kaikkee hulluu..se luuli ett mä oon jätkä mut selvitin sille ja me naurettii molemmat.. =). Näihin tunnelmiin on vain käsittämättömän hauskaa palata silloin tällöin. Hymiöt, aikaansa heijastava kieli, chatti-saiteilla juttelu... Voi niitä aikoja.
 

Aika ajoin ihmisen pitää palata omaan menneisyyteensä tunteakseen nykyisen itsensä. Pitäkää ihmiset päiväkirjaa. Se on rikkaus. Omaisuus, jota ei saa mistään muualta.

Mintunvihreää unelmaa

Nousen autoon. Radio soittaa aamumusiikkia, on ehkä sumua, melko hämärä syyskeli. Äiti ajaa nelosvaihteella, vaikka voisi laittaa vitosenkin silmään. Torkahdan.

Nousen autosta, ulkona on melko kylmä. Viereisestä autosta nousee neljä nuorta naista. "Nää kulkee Turusta meille töihin kimppakyydillä." Kävelen äidin perässä sisään, ylös, leikkurin läpi, ihan ekaksi viedään omenapaistokset leikkurin ja päikin kahvioon. Kättelen hymyilevää hoitajaa, joka ohjaa minut odotusaulaan. Istun mukavaan nojatuoliin. Harvinaisen kivasti sisustettu tää uusi puoli. Vasemmalla istuu keski-ikäinen nainen ulkotakissaan. Oikeanpuoleinen potilas on juuri vaihtanut sairaalavaatteet ylleen. On kyllä rumat, suoraan jostain 80-luvulta. Aamutakki on sinisenkirjava, yöpöksyt pinkit. Torkahdan ylen aamuteeveen puheensorinaan.

"Noniin, nyt pääset vaihtamaan vaatteet." Kipitän hoitajan perässä pukuhuoneeseen. Hyvä, sain mintunvihreät, enkä pinkkejä. Aamutakki on kyllä ruma. Pyydän päästä nukkumaan, sillä väsyttää. "Tässä on sun sänky, voit torkkua tässä. Lääkäri tulee tervehtimään ennen leikkausta." Käyn pari keskustelua lääkärin ja hoitajan kanssa. "Tulen sitten hakemaan, kun on sun vuoro." Torkahdan.

Kello puoli 11 taaperran hoitajan perässä leikkaussaliin numero yksi. Sänky, tossut ja aamutakki jätetään väliaulaan. Salissa on tummanvihreää. Käyn leikkauspöydälle, joku hoitajista mittaa verenpaineen. "Et taida jännittää?", anestesialääkäri kysyy. "En. Äiti varmaan jännittää enemmän naapurisalissa." Vasempaan käteeni lyödään neula ja letkut, joku teippaa jotain kiinni rintakehään. Ystävällinen hoitaja käskee vetämään syvään henkeä. "Kohta pyörryttää."

"Sattuuko?" Ei satu. Onko leikkaus jo ohi? "Olin enemmän kipee sillon, kun olin oikeesti kipee", vastaan. Joku naurahtaa. Saan kipulääkettä. Torkun. "Muista hengittää", kuuluu vierestä. Olen ilmeisesti heräämössä. Hoitajia vilisee myssyineen ja mintunvihreineen ohi, äiti yhtenä muiden joukossa. Kello vaan kulkee eteenpäin, aina kun avaan silmät, se on puoli tuntia edessäpäin. Väsyttää ihan hirveästi.

Jossakin välissä olen saanut siirron päiväkirurgiselle osastolle. Sattuu. Saan mehujään, voin pahoin. Naapurisängyn potilas puhuu puhelimeen jotain vierasta kieltä, slaavinsukuista? Olenko näin höyryissä? Nukuttaa jatkuvasti. Äiti käy taas katsomassa, en jaksa jutella. Huoneen kaksi muuta kita- ja nielurisapotilasta passitetaan kotiin. Hoitaja kysyy, jaksanko vähän kävellä. Tepastelen hetken, voin jälleen pahoin.

Kuuden jälkeen alan olla kartalla. Äiti käy apteekissa ja tulee hakemaan, tällä kertaa jo normivaatteissa. Hoitaja kertaa vielä ohjeet. Kävelen autoon, olo on helpottunut. Kotona käyn lähes heti nukkumaan. Tajuan, etten ole syönyt tai juonut mitään koko päivänä. En jaksa nousta syömään enkä juomaan. Kiitän mielessäni, että leikkaus on ohi ja sammun.

---

Nielurisaleikkausta voisi jännittää, mutta olin selvästikin osaavan hoitohenkilökunnan käsissä. Kaikki selitettiin etukäteen, myös vielä leikkauspöydällä kukin hoitajista kertoi, mitä aikoo tehdä. Kun hyväksyy sen, ettei mitään voi tehdä, on turha panikoida. Kuulemma paniikki-ihmisiäkin on. Siinä vaiheessa, kun nukutusaineet laitetaan suoneen ja nassuun, ei enää ehdi miettiä "mitä, jos tästä ei herääkään". Jälkikäteen ajateltuna leikkauksessa on aina oma henki muiden käsissä, vaikka olisi kyse kuinka pienestä operaatiosta. On se mahtavaa, kun on osaavaa sakkia. Minen osaisi. Onneksi Loimaan aluesairaalan leikkausosaston ja päiväkirurgisen osaston väki osasi hommansa. Ystävällistä, määrätietoista, hyvää hoitoa. Kiitos.

Inspiraation alkulähteillä

En ole oikeastaan koskaan läpisäveltänyt kappaleita, vaan ne ovat aina puskeneet jostakin tietystä tunnetilasta. Viime aikoina on tullut yhtäkkinen pakottava tarve istua pianon ääreen ja käytännössä oksentaa teos paperille (kiitos Jenni tästä hienon metaforan lanseerauksesta!). Vihko auki, kynä käteen, sormet pianolle, hiukan sointujen maalailua ja sanoja alkaa vain pulputa jostakin. Lähes kaikki sävellykseni ovat syntyneet alle puolessa tunnissa. Sanat, soinnut, melodia, koko paketti.

Inspiraatio vaatii kuitenkin jonkinlaisen sysäyksen. Olen havainnut, että hitiksi nousevat kappaleet kertovat lähes poikkeuksetta rakkauden ylä- ja alamäistä - siis syvimmistä tunteista, joiden saavuttamiseksi vaaditaan paljon onnellisia tai vaikeita juttuja, kuten ihmissuhteita. Onnentunteen pitkäaikaisvaikutuksen ohella ne aiheuttavat usein myös ongelmia; eivät omasta mielestäni kovinkaan haluamisen arvoinen asia. "Hei, voisitko särkeä mun sydämen, kun mun pitäis säveltää joku hittibiisi?" Ei näin. Mistä lauluntekijät repivät sitten aiheensa? Luulisi, ettei ihminen jaksaisi jatkuvasti toisesta ihmisestä hurmaantua ja samalla rikkoa itseään päästääkseen luovuuden irti. Täysin nollatunteestakin on silti vaikea nyhjästä, joten mistä niitä biisejä oikein tulee?

Hieman provokatiivisesti haluan ottaa esiin urbaanilegendan, jonka mukaan erään suomalaisen hurmaavan naislaulajattaren radiohitti on syntynyt yksinkertaisesti krapulassa. Jokainen dagen efterin kokenut voi samaistua tuohon melko ahdistuneesen olotilaan. Sydän hakkaa rinnasta ulos, päässä humisee, janottaa, kylmiä ja kuumia väreitä vuoron perään, hiki virtaa ja silmät meinaavat pullahtaa päästä. Lisätäänpä vielä perusteellinen pahoinvointi ja voimaton "väsyttää, mutta en uskalla nukkua" -olotila, sitä toivoo sydämestään, ettei vaan kuolisi vielä tänä yönä. Onnistunut kipale, krapulassa sävelletty tai ei. Vastakohtaisesti voisi ajatella, että ilon pulppuvia kappaleita syntyy nousuhumalassa. Kyseinen olotila on ehkä kaikkea muuta kuin luova, lähinnä estottomuuden esiaste. Pienissä päissään hyvältä tuntuva kipale saattaisi seuraavana päivänä valjeta perin huonoksi, kuten käy monelle muullekin iloliemissä saadulle idealle. "Ai vitsi mut on hyvä idea!" Ei ole. Trust me. Mutta onnentunteen etsiminen voi olla joillekin perin vaikeaa. En siis sinänsä ihmettele, miksi pullon henki vie monen muusikon mennessään.

Palatakseni alkoholittomaan inspiraatioon, olen huomannut, että kun päässä on riittävästi inputtia, jossakin vaiheessa tulee output. Tunnelataus purkautuu ja a vot - biisi. Kun ajatukset on kerran muotouttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, niitä on helpompi katsoa ulkopuolisen silmin. Huvittavaa on, että tajunnanvirtana syntyneet teokset eivät olekaan pelkkää tajunnanvirtaa. Ne ovat selkeitä nk. radiohittirakennetta noudattavia, kestoltaan perus drei Minuten ja loppujen lopuksi helposti lähestyttäviä. Ehkä niistä ei silti koskaan tule hittejä - eikä se ole aina tarkoituskaan. Luominen on itseasiassa kovin terapeuttista puuhaa. Pitkän ajan kuluttua löytää selityksen, miksi kyseinen kappale on juuri sellainen. Elämässä on niin paljon ammennettavaa; ilot, surut, onni, ahdistus, pettymys, rakkaus, kaipaus, kiitollisuus. Syvä tunne voi olla muutakin kuin ridgejabrooke on/off. Esimerkiksi kaipuu hyvää ystävää kohtaan. Tai vaihtoehtoisesti, taidan jatkaa tämän hetken hyväksi havaitsemallani ilolinjalla. Sulla oli hampaissa ranskalaisia pastilleja.

Sinut maailman kanssa

Kun elämässä tapahtuu suuria muutoksia, ei mieli pysy enää kropan perässä. Muutos voi esimerkiksi alkaa käytännössä siitä, kun vaihtaa fyysisesti kaupunkia, kotia ja opiskelupaikkaa. Entisen elämän tavarat puolitetaan, ja pakettiautollinen rojua siirtyy lähiökaksiosta ydinkeskustan yksiöön. Vaikka keho seikkailee jo uuden kaupungin kaduilla, mieli pyörii vielä pitkään edellisessä. Kun konkreettiseen paikasta a paikkaan b siirtymiseen lisätään siviilisäädyn päivitys kahden kaupasta yksineläjäksi ja täydellinen alan vaihdos kylmistä tekniikan syövereistä humaaniin musiikkiympäristöön, saadaan jo melko sekava paletti ihmisen pään sisälle. Jos yrittää pysyä jatkuvan liikkeen perässä, pitää myös välillä pysähtyä.

Ihminen on siitä hieno kapistus, että kun tarpeeksi kuormitetaan henkisesti, tulee fysiikka vastaan. Stressi on siksi kovin käytännöllinen järjestelmä. Monien tekijöiden summana aikaansaatu päänsisäinen kaaos käyttää kaiken kapasiteetin, mikä johtaa yksinkertaisesti romahtamiseen. Kun ei ole jäsennellyt kaikkia asioita itselleen, on kolmen päivän itkeminen, käsittely ja puhuminen melko raskas, mutta hyvä tapa lokeroida ajatukset oikeisiin paikkoihin. Kaaoksen hallitseminen on aika superlatiivein kuvailtava kokemus.

Kun löytää itsensä, voi sanoa olevansa sinut maailman kanssa. Jos on elänyt pitkään väärässä ympäristössä, opiskellut päämäärätöntä ja täysin väärää alaa, rakentanut elämää liian erilaisen ihmisen kanssa ja loppujen lopuksi joutunut luovana ihmisenä tukahduttamaan luovuuttaan, on erittäin vaikea alkaa yhtäkkiä olla oma itsensä. Yhtäkkiä havaitsee, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät, ovat samanlaisia. Tajuaa, että opiskelu voi oikeasti olla huomattavan mielenkiintoista - ei pakkopullaa. Sääntö numero 9: "Älä opiskele viittä vuotta jotain, missä olet erittäin huono, mistä et ole hiukkaakaan kiinnostunut ja joudut tekemään älyttömästi töitä päästäksesi edes kurssit läpi. Älä kysy, miksi minä tein niin. Kehoitan, älä tee niin kuin minä teen, tee kuten sanon."

Sinunkaupat itsensä ja maailman kanssa tehtyään huomaa, kuinka ei-minä sitä onkaan ollut. Sekös vasta palikoita sekoittaakin, kun pitää alkaa miettiä, mitkäköhän kaikista asenteista ja mielipiteistä ovat omia ja mitkä omaksuttuja. Jos kulkee pitkään laput silmillä, on käsittämättömän vapauttavaa kulkea ilman niitä. Kaiken jäsentelyn lopputuloksena on kuin onkin melko eheä kokonaisuus. Siisti paketti, taiteilijasielu, minä.