"Huomaa minut!"

Ihailen luonnostaan karismaattisia ihmisiä, jotka tullessaan tilaan saavat kaikkien huomion itseensä. Heidän olemuksestaan heijastuu tietynlainen itsevarmuus, ja yrittämättä yhtään mitään he saavat äänensä kuuluviin, kerrottua asiansa ja ovat uskottavia. Karismaattinen ihminen kykenee toimimaan luontaisesti johtajana ja ehkä tahtomattaankin usein ajautuu ryhmässä johtohahmoksi. Tästä luontaisesta auktoriteetistä on hyötyä työelämässä, jos hakeutuu esimerkiksi opettajaksi, politiiikkaan tai yritysmaailmaan johtotehtäviin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ihmisen tulisi liiaksi tiedostaa oma valtansa tai käyttää sitä väärin. Oikealla tavalla karismaattinen ihminen on jo persoonaltaan niin helposti lähestyttävä ja valloittava, että hänen ei tarvitse korostaa omaa auktoriteettiasemaansa. Tällaisia ihmisiä on ilo seurata työssään ja perus arkielämässä ihmisten kanssa vuorovaikutussuhteiden rakentamisessa. Vaikka karisma on suurelta osin luontaista, uskon, että sitä voi harjoitella ja oppia lähtien hyvänlaisesta itsevarmuudesta ja toisten huomioon ottamisesta.

Kun katsoo ympärilleen, näkee surullisen paljon väärällä tavalla huomiota hakevia ihmisiä. Nämä yksilöt hakeutuvat muiden ihmisten tietoisuuteen ja kerjäävät positiivisia kommentteja, mainetta ja kunniaa yrittäessään paikata huonoa itsetuntoaan. Moni idolseihin, bigbrothereihin ja talentteihin pyrkivistä ihmisistä on vain julkisuushakuisia, väärinymmärrettyjä ihmisiä, joille julkisuus ja muiden huomio on itseisarvo. Esimerkiksi Idolsin kautta saa näkyvyyttä, mutta itse laulaminen tai musiikki ei olekaan päälimmäinen syy hakeutua musiikkikilpailuun televisioon. Arkiympäristöstäänkin löytää näitä ihmisiä, joita nyt provokatiivisesti kutsun huomiohuoraajiksi. Raa'asti kategorisoiden tämä ihmisryhmä tekee kaikkensa miellyttääkseen kaikkia siinä kuitenkaan onnistumatta. Päin vastoin, hamutessaan huomiota mahdollisimman laajasti yksilö kääntää oman toimintansa äkkiä itseään vastaan. Pitää osallistua kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin, olla kaikessa mukana ja tunkea itsensä näkyviin mahdollisimman moneen paikkaan - etenkin julkisuuteen. En tarkoita, etteikö tällainen henkilökohtainen mainoskampanja poikisi näkyvyyttä. Sitä juuri tekee. Olen vain havainnut, että liiaksi itseään tykö tuovat ihmiset saavat äkkiä nenilleen - tämän itsekin joskus kokeneena.

Sen sijaan, että verkostoituu ja hamuaa ympärilleen kasan uusia tuttavuuksia, jotka jäävät mieleen vain pintaraapaisuna, eikö voisi keskittyä niihin tärkeimpiin ihmisiin ympärillä? Kavereita ja tuttavia voi kerryttää, mutta todellisia ystäviä, jotka vaikean paikan tullessa ovat rinnalla, on loppujen lopuksi melko vähän. Siinä vaiheessa kun huomiohuoraaja jatkaa maineensa kasvattamista, jäävät läheisimmät ihmiset vähemmälle huomiolle ja kohta ei kukaan olekaan enää läheinen. Onko itsensä mahdollisimman monen ihmisen tietoisuuteen saattaminen tärkeämpää kuin läheiset ihmissuhteet? Jollekin se saattaa siltä tuntua. Haluaisin vain muistuttaa, että tässä kylmässä, kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa oikeista asioista ja tärkeiltä ihmisiltä saadut kehut ovat paljon arvokkaampia kuin random puolituttujen jeejee-pönkitys. Toki itsetuntoa nostaa, jos joku tuntematon esimerkiksi tulee kehumaan omaa soittoa, mutta enemmän lämmittää vastavuoroinen ja molemminpuolinen iloitseminen omista ja ystävien onnistumisista. Jos huomiohuoraaja keskittyisi hetken muiden ihmisten onnistumisiin, saisi hän suhteellisen automaattisesti myös vastavuoroisesti kehuja omista onnistumisistaan. Tästä puolestaan voisi lähteä kehittämään pikku hiljaa luontaista karismaa. Olla joskus hiljaa ja seurata vierestä, miten oikeasti karismaattinen ihminen käyttäytyy sen sijaan, että tuo itseään esiin väkipakolla, vaikka ei olisi mitään asiaa.

Annan neuvon, jonka itse olen joutunut kantapään kautta opettelemaa: älä tee ja yritä tehdä jotain siksi, että se on muiden silmissä siistiä, cool ja hype, jos et itse siitä niin paljon nauti. Tee sitä, mistä pidät ja missä olet hyvä. Kun uskot itseesi, muutkin uskovat sinuun. Aitous välittyy, mutta niin välittyy myös epäaitous. Luontaisen karisman äärelle siis pääsee, kun on rehellinen itselleen ja rehellinen muille. Tätä kaunista lausetta olen viljellyt ennenkin, mutta siihen kiteytyy moni olennainen asia elämässä, jota niin harva kuitenkaan ymmärtää. Onneksi itse sen on tajunnut. Vielä kun sitä muistaisi noudattaa, niin moni asia elämässä olisi paljon helpompaa.

Anteeksi.

Usein elämässä kohtaa asioita, tapahtumia, ihmissuhteita ja tilanteita, jotka jäävät kalvamaan mieltä ja katkeroittavat ihmisen. Moni jää helposti suremaan kohtaloaan ja ruikuttamaan, että "koska minulle tehtiin näin, minä saan olla katkera". Kostonhimo on vielä pahempi kuin pelkkä katkeruus - se, miten voimakkaasti voikaan tuntea käsittämätöntä paloa tehdä yhtä pahasti tai jopa pahemmin sille ihmiselle, joka sinua on loukannut. Pahinta on, jos jatkaa koston kierrettä ja sylkee katkeruutensa eteenpäin viattomille osapuolille, kuten vaikkapa niinkin yleisessä kuin koulukiusaamistapauksessa alkaa itse kiusata vielä heikompia, koska on katkera ja kostonhimoinen omasta kiusaamiseksi tulemisestaan. Samaa näkee ihmissuhteissa; edelliseen suhteeseen petyttyään kostaakin toisen ikävät teot seuraavalle kumppanille. Ei ihme, jos parisuhde tai ystävyys kaatuu.

Kävin kaiken stressin ja kiireen keskellä keskusteluja viisaan ystäväni kanssa. Hän huomautti, että olen alkanut - huomaamattani - katkeroitua joillekin ihmisille ja asioille, vaikka tavoitteenani on elää elämää ilman kaunoja. Jos katson itseäni peiliin, muistan helposti, millainen joskus olin ja unohdan, mitä olen nyt. Lisa Bevereä lainatakseni "Mennyt on mennyttä. Se on kuollut. Meidän täytyy lakata etsimästä eläviä kuolleiden seasta. Kun annamme huomiomme herpaantua ja vilkuilemme taaksemme, unohdamme puhdistuneemme ja alamme keksiä puolusteluja ja tekosyitä. --- Nyt on aika siirtää painopistettä. On aika päästää irti." Sekä ystäväni että Bevere totesivat saman asian: ollaksesi valmis kohtaamaan tulevaisuus, sinun pitää ensin vapauttaa ne ihmiset ja asiat, jotka ovat joskus loukanneet sinua ja annettava heille anteeksi.

Pohdiskelin anteeksiantamisen merkitystä. Ystäväni totesi, että häntä ahdisti pitkään eräs ihminen, joka loukkasi häntä syvästi. Tämä tilanne kalvoi hänen mieltään alitajuisesti ja vaikutti kaikkiin muihinkin tilanteisiin siihen asti, kunnes eräänä päivänä hän totesi mielessään, että vaikka kyseinen ihminen ei häneltä ole pyytänyt anteeksi, hän päättää lopettaa katkeroitumisen ja antaa anteeksi. Ystäväni kertoi, että päätöksen jälkeen tuntui, kuin jokin suuri taakka olisi pudonnut omilta harteilta. Pohdiskeltuani tätä päätin antaa anteeksi niille ihmislle ja asioille, jotka aiheuttavat minulle katkeruutta. Ja kas, yön yli nukuttuani havaitsin tietynlaisen, jo vähän pidempään jatkuneen stressin ja kireyden olevan poissa. Mielenhallintaa, tai kuten toiset sitä saattavat kutsua, henkimaailman juttuja, mutta usko pois: olo on helpompi ja keveämpi kuin katkerana, pettyneenä ja kostonhimoisena.

Vangitessani sinut mieleeni vangitsen myös itseni. Saat anteeksi. Mene ja hymyile.

Yksinäni yskiskellessäni itsekseni hymyilen.

Eräs ystäväni on aina hehkuttanut, miten ihmisen pitää osata olla yksin. Pitää pärjätä itsenäisesti, olla riippumaton kenestäkään, vastuussa vain itsestään ja itselleen. Kun sen tajuaa, voi ehkä olla vastuussa jostakusta toisestakin ja antaa itsestään riittävästi toisen tietoisuuteen. Ollessaan omien ajatuksiensa kanssa voi vasta huomata, "mitä minä haluan". Sellaiset ihmiset, jotka ovat "aina" seurustelleet, eivät välttämättä edes tiedä, mitä olisivat itse, ilman toista. Parisuhde tai sen tapainen käytännössä muovaa kahden ihmisen ajatusmaailmaa yhtenäiseksi ja tiedostamattaankin osapuolet mukautuvat toisen ajatuksiin. Jos lähdetään eri teille, kannattaisi olla hetken yksin, jotta tietää, mitä tosissaan elämältä haluaa. Pitkän yhteisen taipaleen jälkeen on yllättävän hidas prosessi selvittää, mitä joistakin asioista oikeasti ajattelee ja kuka sitä oikeastaan onkaan. Monta vuotta olin me, hetken olin joku muu, tänään olen minä. Päätökset tehdään yksin, riippumatta kenestäkään. Asioista ollaan omaa mieltä, eikä tarvitse peilata omia mielipiteitään toisen kautta. Helppoa? Ei lähelläkään.

Kun sitten on hetken keskenään ja antaa itselleen luvan olla minä, törmää väistämättä kaltaisiinsa ihmisiin. Kun yhtäkkiä huomaa heittää muiden oletukset ja odotukset  romukoppaan ja on se, joka kokee ja tietää olevansa, näkee ympärillään kiinnostavia ihmisiä aivan eri silmin. Huomaa, että on luullut olevansa jotakin, mitä ei olekaan! On olettanut, että tietyn tyyppiset ihmiset ovat omanlaisia, koska heillä on tiettyjä ominaisuuksia, taitoja tai kiinnostuksen kohteita. Jälleen saa ottaa laput silmiltään ja todeta, että vasta kun en oleta muista mitään, enkä odota, että he olettavat minusta mitään, voin nähdä ihmisen oikean persoonan. Ja kappas, törmään veli sieluun. En tiedä, onko sellaisia olemassa, mutta jo muutaman tunnin keskustelun perusteella voin todeta, että tästä ihmisestä haluan ottaa mallia, tätä elämänasennetta haluan jakaa muillekin. Riisuttu ulkopuolisten mielipiteistä, on välitön ja aito, rehellinen itselleen ja rehellinen muille. Ei odota minulta mitään, enkä odota häneltä mitään. Olen oma itseni ja saan kannustusta olla oma itseni. Miten en ole törmännyt tällaiseen ihmiseen aiemmin? Koska en ole itse ollut rehellinen itselleni.

Miten helposti elämmekään nojautuen muihin, muiden mielipiteisiin ja asenteisiin. Yritämme, epäonnistumme ja ihmettelemme, missä meni vikaan. Jos kuuntelen radiomusiikkia, miksi minun pitäisi pyydellä anteeksi sitä, että satun tykkäämään useista perus radiohiteistä? Jos en jaksa kiinnostua sen kummemmin politiikasta, miksi minun pitäisi esittää, että olen kiinnostunut? Kenelle perustelen mielipiteitäni? Jos en edes halua perustella mielipidettäni, miksi pitäisi? Olen minä, hyväksy se tai ole hyväksymättä. Vasta, kun ymmärtää, että ihminen saa olla aika lailla sellainen kuin on, eikä voi miellyttää millään kaikkia, voi nauttia elämästään aivan eri tavalla. Löytää pohjan elämälleen, perustan, jolle rakentaa ensin itseään ja sitten ehkä ottaa rinnalleen jonkun muun. Ehjä ihminen osaa rakentaa ihmissuhteita niin, ettei yritä muuttaa itseään miellyttääkseen toista, eikä varsinkaan yritä muuttaa toista - lukuunottamatta pieniä kompromissejä, joita aina joutuu tekemään. Parhaat ystävyyssuhteet syntyvät siitä, kun pitää toisesta juuri sellaisena kuin hän on. Miksi näin ei olisi myös muissa ihmissuhteissa?

Tästä tulee eheä kevät.

Samoilua, shakkia ja serenadeja

Elämä vie. Jalat kuljettavat, askel askeleelta eteenpäin. Toiset kulkevat pitkään ympyrää, joku tietää jo nuorena, että tässä on minun tieni, tätä kuljen. Vaan missä menee oikea polku? Samoilemmeko usein keskellä metsää, huivi silmien peitossa? Onko silmillämme kiikarit, joilla katsomme liiankin kauas emmekä näe juuri sitä omien jalkojemme juuressa kulkevaa tietä? Harha-askelia, niin suotta.

Pelaan shakkia. Elämän shakkia. Seuraava siirto voi koitua kohtalokseni, mutta jos en tee mitään, peli junnaa paikallaan. Ehkä vastapelaaja syö jonkin nappuloistani, koska tuijotan vain yhtä tiettyä siirtoa. Menetän pelissä koko ajan lisää tärkeitä pelin rakentamiseen liittyviä palasia. Yhtäkkiä seison yksin, ilman tukijoukkoja shakkilautani ruuduilla. Vastustaja näpäyttää viimeisen siirron ja pudottaa minut laudalta. Vaan entä jos tämä onkin oma voittoni? En putoakaan tyhjyyteen - häviän tämän pelin, mutta nappulat siirretään vain toiselle pelilaudalle. Valkataanpa vaikka Afrikan tähti. Onnenpyörästä rosvosektori, ostetaan aakkosia.

Filosofisia palapelin palasia.

Aivan liian vaikea palapeli.

---

Muistojen lokeroista yöserenadi - kuusi mystistä mieslaulajaa rantasaunan portaikolla, aamukuuden sävellystyö ja lokkien kirkunaa tallenteen taustalla. Yllättävä havahtuminen omiin viulistintaitoihin. Pehmeä ja haparoiva ensikosketus musiikin niinkin voimakkaisiin tuntemuksiin; hetki muusikkouden lähteillä.