Elämä vie. Jalat kuljettavat, askel askeleelta eteenpäin. Toiset kulkevat pitkään ympyrää, joku tietää jo nuorena, että tässä on minun tieni, tätä kuljen. Vaan missä menee oikea polku? Samoilemmeko usein keskellä metsää, huivi silmien peitossa? Onko silmillämme kiikarit, joilla katsomme liiankin kauas emmekä näe juuri sitä omien jalkojemme juuressa kulkevaa tietä? Harha-askelia, niin suotta.
Pelaan shakkia. Elämän shakkia. Seuraava siirto voi koitua kohtalokseni, mutta jos en tee mitään, peli junnaa paikallaan. Ehkä vastapelaaja syö jonkin nappuloistani, koska tuijotan vain yhtä tiettyä siirtoa. Menetän pelissä koko ajan lisää tärkeitä pelin rakentamiseen liittyviä palasia. Yhtäkkiä seison yksin, ilman tukijoukkoja shakkilautani ruuduilla. Vastustaja näpäyttää viimeisen siirron ja pudottaa minut laudalta. Vaan entä jos tämä onkin oma voittoni? En putoakaan tyhjyyteen - häviän tämän pelin, mutta nappulat siirretään vain toiselle pelilaudalle. Valkataanpa vaikka Afrikan tähti. Onnenpyörästä rosvosektori, ostetaan aakkosia.
Filosofisia palapelin palasia.
Aivan liian vaikea palapeli.
---
Muistojen lokeroista yöserenadi - kuusi mystistä mieslaulajaa rantasaunan portaikolla, aamukuuden sävellystyö ja lokkien kirkunaa tallenteen taustalla. Yllättävä havahtuminen omiin viulistintaitoihin. Pehmeä ja haparoiva ensikosketus musiikin niinkin voimakkaisiin tuntemuksiin; hetki muusikkouden lähteillä.
huippuhyvä shakkivertaus, wow! wau:D hmm.. pitääkin alkaa miettiä hyviä siirtoja, jotka vie juttua eteenpäin ilman kuolemia!
VastaaPoista