Järki ja tunteet puntarissa

Olen viimeaikoina pohtinut paljon elämää suurempia kysymyksiä. Miettinyt kaikenlaisia kummallisuuksia ja todennut, että olisi ehkä helpompaa, jos en miettisi ja punnitsisi asioita näin paljon. On hämmentävää huomata, miten omassa päässä lopulta risteilee niin monenlaista ajatusta. On syntymälahjaksi saanut aivot, jotka prosessoivat asioita kuin asioita, toisinaan vähän liikaakin. Olisinko onnellisempi, jos en ajattelisi näin paljon? Miten helppoa olisi vain aina tilanteissa tarttua fiiliskorttiin, mennä tuulen mukana kuin höyhen, elää huoletta huomisesta. Mutta järjen voitto on lopulta aina se kortti, joka lyödään pöytään. Kun ajattelee ja pohtii maailmaa monelta kantilta, huomaa, ettei ole ollenkaan helppoa moraalitajuisena järki-ihmisenä mennä, tehdä, olla. Se on vähän kuin yrittäisi olla jotain muuta, mitä on, koska haluaa uskotella itselleen olevansa muuta. Fiilistelee tietyissä rajoissa, järjen häivähdyksen pilkistäessä mieleen aina takaraivosta. Täysin nollat taulussa juokseminen tuntuu vähän siltä, kuin löisi itseään.

Keskustelin hyvän ystäväni kanssa siitä, miten toiset pohtivat maailmaa ja asioita monelta kantilta; punnitsevat, järkeilevät, käsittelevät. Käyttävät älyllistä kapasiteettiaan jatkuvasti prosessoimiseen. Ja miten toiset turhautuvat tällaisiin, kun eivät jaksa järkeillä vaan elävät hetkessä. Kyseinen ystäväni totesi, että ei jaksaisi hetkeäkään oikeasti pohtia jotain elämän filosofiaa - mikä omasta mielestäni taas on ihan normaali keskustelunaihe. On lohduttavaa huomata, että meillä on toisemme. Järki ja tunteet, kummallakin kumpaakin, toisella toinen ominaisuus vaan korostuu tietyissä tilanteissa enemmän. Pidämme toisemme aisoissa tasapainottamalla kumpaakin ääripäätä ja itse voin ottaa mallia ystäväni hetkessä elämisestä, kuitenkin hyväksyen sen seikan, että vaakakuppi kallistuu lähes aina järjen puolelle, halusin tai en.

Olisinko siis oikeasti onnellisempi, jos eläisin pelkästään heittäytymällä? Olen yrittänyt kokeilla, mutta huomannut sen suurimmalta osalta huonoksi vaihtoehdoksi itseni kaltaiselle pohtijalle. Ei voi liiaksi yrittää muuttaa sitä, mitä on - ja miksi pitäisi? Ennemminkin voisi oppia arvostamaan itsessään niitäkin ominaisuuksia, joiden ei ymmärrä olevan osa sitä valloittavaa persoonaa, joka tekee minusta minut. Kenelle sitä loppujen lopuksi tarvitsee perustella, miksi on sellainen kuin on? Ei kenellekään muulle kuin itselleen. Vasta jos ymmärtää tämän, muutkin voivat arvostaa sinua sellaisena kuin itse olet. Päässä järki, sydämessä tunne. Neuvon kuitenkin itseäni, löysää vähän ja anna mennä, tämän kerran.

Sä alat vihdoin viimein käsittää,

ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään

Etkä voi yhtään mitään menettää,

joten anna mennä, joten anna mennä.

Kaunis, rietas, onnellinen

kaunis, rietas, onnellinen.

- Kaija Koo

Talvimyrskyn tunnelmissa

Kuvittele herääväsi aamuyöllä tuulen ujeltavaan ääneen, ikkunan takana heiluvan pihakoivun natinaan ja pellikattojen paukkeeseen. Havaitset joka puolella olevan pilkkosen pimeää ja huomaat sähköjen menneen poikki. Jatkat uniasi ulkona riehuvasta myrskystä huolimatta.

Aamu valkenee, kirkkaana, aurinkoisena, kauniina. Silti ulkona tuuli pyörittää pyykinkuivatustelinettä kuin hyrrää; ulkorapuilta matot ovat lennelleet pitkin pihaa ja koko piha on täynnä risuja. On kuin olisi huhtikuinen kevätaamu - mittari näyttää yhdeksää plusastetta ja jos ulkona olisi lintuja, ne varmasti visertäisivät lauluansa. Hämmentävää kyllä, on Tapaninpäivä, lunta ei mailla halmeilla ja tiluksia tarkastellessa huomaa vielä kahden suuren kuusenkin kaatuneen poikittain kotipihaan vievälle tielle. Ei auta pyhäpäivästä, pitää mennä avaamaan tie. Joka puolella pihatien metsämatkalla on risuja ja puut ympärillä huojuvat edelleen voimakkaan tuulen vaikutuksesta. Puut saadaan pois tieltä, mutta sähköt pysyvät koko kulmakunnalta katkenneena pidempään.

On omituista palata näin internetin ja verkkoviestinnän aikakautena täysin yhteydettömään tilaan. Kännykässä ei ole aamun jälkeen toiminut verkko, kenellekään ei voi soittaa tai laittaa viestiä. Mobiiliverkkokin on katkennut. Kotona on vielä käytössä lankapuhelin, mutta siitäkin ilmeisesti ovat linjat poikki. Läppäri toki käynnistyy, mutta mokkula ei löydä verkkoa. Sisällä yhdessäkään radiossa ei ole pattereita - miten kuulla mitään uutisia, miten laajalle sähkökatkos on levinnyt? Ruokaa pitäisi laittaa, mutta mitäs teet, kun kaikki toimii sähköllä? Uusavuton nyky-yhteiskunnan nuori on aivan hätää kärsimässä. Vaan eipä hätää, maalaistalosta löytyy ihmisiä, jotka ovat eläneet oikeasti tällaista aikaa. Talossa on puuhella ja paljon kynttilöitä! Jääkaapin pikku hiljaa lämmetessä kannetaan kaikki maito- ja lihatuotteet porstuaan kylmään. Kahvit keitetään hellalla ja ruuat lämpenevät puu-uunissa. Valoisalla voi lukea kirjaa, päivän pimetessä pianon, klarinetin ja viulun soittaminen onnistuu kynttilänkin valossa. Isä keksii käydä kuuntelemassa uutiset autoradiosta tasatunnein ja ajelee muutenkin lähinaapureissa kyselemässä tilannetta.

Oikeastaan on ihan vapauttavaa olla hetki täysin pimennossa. On aikaa itselle ja omille ajatuksille. Aikaa huomata, että yhteiskunta nojautuu ehkä liiaksikin uusiin teknisiin ratkaisuihin. Ilman sähköä ja viestimiä sitä tuntuu niin - ulkopuoliselta. Mutta eihän se maailma siihen kaadu. Hiljaisuudessa, kynttilän valossa sitä vasta onkin oikeaa tunnelmaa. Voi vain todeta, että palataan sitten, kun yhteydet palaavat. Oma hiljaisuuden retriitti. Kiitos myrsky ja sähkökatkos.

---

Ps. Teksti on kirjoitettu 26.12.2011 klo 19:07, eli noin 12 tuntia sähkökatkon havaitsemisesta. Kännykät käytiin seuraavana päivänä eli tänään lataamassa isän enolla parinkymmenen kilometrin päässä, kauppareissulta tarttui mukaan myös muutama retkilamppu, lisää kynttilöitä sekä paristoilla toimiva radio vastaisuuden varalle. Kännykkäverkko palautui seudulle alkuiltapäivällä, sähköt palasivat naapurustoon kuuden maissa ja meidän tontille puoli yhdeksältä illalla - 37 tuntia ilman sähköä. Hiljaisuuden tunnelmoinnin jälkeen voi todeta, että onhan se sähkö nykypäivänä omalla tavallaan elinehto, mutta sen puuttuminen herättää huomaamaan, miten kiitollinen sitä voikaan olla asioista, jotka yleensä ovat itsestäänselvyyksiä.

Joulutunnelmaa etsimässä

Lapsuudessa joulun tunnelman syntymiseen liittyi olennaisesti lahjojen saaminen ja varsinkin niiden etsiminen ja tonkiminen joka kaapista kotona joulun alla. Parasta oli pakettien pyörittely ja arvailu, mitä paketissa mahtaa olla. Uteliaisuus ja jännitys kiteytti lapsuuden joulun. Toisaalta oli jotenkin ahdistavaa, jos löysi jostain paketoimattoman lahjan ja tiesi, että lahja on tarkoitettu minulle. Tuntui, että olisi tehnyt jotain todella väärää ja nyt joulu on pilalla, kun oikeasti tiedän, mitä paketista tulee. Kultaisella 90-luvulla perinteeksi muodostunut jouluostosreissu Ravattulan Anttilaan (en tiedä, mikä kyseinen kauppakeskus on todellisuudessa nimeltään) myös vahvisti joululahjoihin liittyvää hypetystä. Oli hurjan jännittävää kierrellä itsekseen isossa kauppakeskuksessa ja yrittää löytää jotakin äidille, isälle ja siskolle. Yleensä äiti sai jonkinlaisen keittövälineen; kulhon, pullasudin, essun, mitänäitänyton; isä lakritsia tai kirjan; siskolle menin ostamaan joskus aivan jäätävän paidan (9-vuotiaan mielestä se oli hieno, 12-vuotiaan isosiskon mielestä se oli jotain aivan hirveää). Jouluostoksilla piti varoa, ettei vahingossakaan törmää äidin ja isän ostoskärryihin, muuten olisi saattanut oikeasti nähdä kaikki ne ihanat lelut ja pelit, joita oli toivonut, mutta ei kuitenkaan halunnut ennen joulua tietää, tuliko niitä paketista.

Lapsuuden jouluun liittyi monta muutakin perinnettä ja asiaa, jotka tekivät joulusta joulun. Piparien leipominen ja isän joka joulu suunnittelema ja toteuttama arkkitehtoonisesti spesiaali piparkakkutalo, kuten Disney-linna, oma-ala-asteemme koulurakennus, kodin pihasauna. Joulukuusen noutoreissu omasta kotimetsästä; sen koristelu perinteisine koristeineen ja muutenkin perinteisten - osa isän ja äidin lapsuuden ajoilta - joulukoristeiden asettelu ympäri taloa. Kotona tehdyt jouluruuat ja niiden valmistelu; aattoaamuna telkkarista tullut Joulupukin kuumalinja; joulurauhan julistus ja riisipuuro sekametelisoppineen; joulusauna kotona pihasaunassa; kotiseurakunnan aattoiltapäivän joulukirkko samalla parvella, samassa paikassa joka vuosi, myöhempinä vuosina mukaan kuvioihin tuli Jouluyön messu, jossa esiinnyin viulun, laulun ja pianon kera melkeinpä kymmenenä jouluna. Muutenkin jouluun liittyvä musisointi siskon kanssa yhdessä lauleskeltuna ja soiteltuna on kuulunut olennaisesti kodin jouluun. Eikä pidä unohtaa myöskään joulupukkia, joka varhaislapsuudessa oli joku perheen ulkopuolinen tuttava, myöhempinä jouluina vuoroteltiin perheen jäsenten kesken, kuka "esittää" pukkia ja jakaa lahjat.

Enää joulun tunnelmaa ei saavuta samalla tavalla kuin lapsena. Johtuuko ehkä siitä, että jouluun on jollakin tavalla liittynyt myös mummon läsnäolo. Aikaisempina vuosina yhteinen joulunvietto, myöhemmin lapsenlasten lämpimät vierailut vanhainkodilla kaikille muillekin paikalla oleville musisoiden, tervehtien, mieltä lämmittäen. Kahtena edellisenä jouluna mukana vielä viemässä kynttilää haudalle. Tämän joulun alla havahtuminen, että ei pääsekään viemään kunnioittavaa tervehdystä paikalle, jossa kerran niin läheinen ihminen nyt lepää. Johtuuko tunnelman löytymättömyys myös siitä, että ensimmäistä kertaa joulua ei vietetäkään lapsuudenkodissa? Viime jouluna huomasi jonkin olennaisen puuttuvan joulustaan, kun oma sisko ei ollutkaan läsnä rakentamassa ja luomassa tunnelmaa. Nyt joulumieltä koittaa ehkä luoda kummipojan ja hänen kauttaan yhdistyvän suvun yhteisessä joulussa. Paikalla ovat sisko, äiti ja isä. Osa perinteistä kulkeutuu mukana, mutta paljon on myös uutta ja kutkuttavaa. Juuri joulun alla rakkaiden ystävien kanssa yhdessä vietetyt hetket lämmittivät mieltä enemmän kuin yksikään joulukoriste tai piparkakun tuoksu. Ehkä joulun tunnelman ei näin aikuisiällä kuulukaan syntyä palaamisesta takaisin lapsuuden jouluun, vaan joulumielen voi löytää nauttimalla läheisten ihmisten seurasta; olivat he sitten perhe, ystävät tai muuten rakkaat ihmiset. Ja aina voi pysähtyä miettimään sitä oikeaa, puhdasta joulun sanomaa.

Oikein hyvää ja tunnelmallista joulua!

Toivottavasti jokainen löytää omalla tavallaan joulumielen.

Syksy paketissa

Syvä huokaus. Kiireen helpottamisesta, kiitollisuudesta, hämmennyksestä, orastavasta ikävästä. Ensimmäiset kuukaudet uudessa, kivassa kotikaupungissa ja omalta tuntuvassa opiskelupaikassa ovat hurahtaneet vauhdilla. Syksyyn on mahtunut kiireitä, menemisiä, tekemistä, mutta juuri niiden kautta elämä on tuntunut elämisen arvoiselta. Olen tavannut ihania, samanhenkisiä ihmisiä ja solminut kantavia ystävyyssuhteita - ja samalla löytänyt uudelleen rakkaita harrastuksia ja aloittanut myös aivan uusia juttuja. 

Viulusta on tullut osa identiteettiäni, mitä en olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut tapahtuvan. Yhtäkkiä kesällä perustettu bändimme onkin popfolk, viulu olennaisena osana musiikkiamme. Alkusyksystä liityin Jyväskylän yliopiston sinfoniaorkesterin Sinfiksen riveihin ja elokuvamusiikkikonsertti on ollut yksi mahtavimmista jutuista vähään aikaan. Näiden lisäksi aloitin viulutunnit kuuden vuoden tauon jälkeen, kun opiskelukavereistani löytyi viulunsoitonopettaja. Olen myös löytänyt ihania kansanmusiikkihenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voi soitella ja jamitella melkein mitä vain. Katsotaan, mitä kevään kuluessa tapahtuu folkmusisoinnin saralla.

Vasta musiikkiympäristössä ollessani olen huomannut, kuinka tärkeä osa elämääni musiikki on. En vain harrasta tai soita - elän musiikin kautta. Sen ymmärtäminen, että saan opiskella ja tehdä työkseni sitä, missä olen hyvä, mitä rakastan ja mikä on osa elämääni, on todella käsittämätöntä. En ehkä osaisi arvostaa tätä näin, jos en olisi tehnyt useampaa vuotta jotakin, joka on antanut perspektiiviä siihen, mitä elämältä haluan. Nyt joululoman alkaessa  huokaisen hämmästyksestä, miten syksy juoksi vauhdilla, enkä ehtinyt tehdä juuri mitään. Hetken mietittyäni huomaan toteuttaneeni ja tehneeni aivan mielettömästi siistejä juttuja! Kurlaus/kurkkulaulanta/jodlaus/joikhauspläjäys Jaakko kulta ja rippeet ja siihen liittyen monta jamittelu- ja improvisointi-iltaa yksiössäni; bluegrassin opettelu, suurensuuri mäy-hekinen kiitos Hetalle; marimbatyöpaja, klarinetti sivusoittimena, osaava fuksilauluyhtye. Ikävöin myös älyttömästi kuorossa laulamista, joten päätin hankkiutua johonkin omanlaiseeni kuoroon. Kaikki on ollut niin älyttömän kivaa, että aika on tuntunut lentävän.

Nyt maisema vilisee silmissä, juna kulkee lounaaseen. Edessä oleva kolmen viikon tauko  läheiseksi tulleista ihmisistä ja kotoisasta ympäristöstä kuulostaa kovin pitkältä. Torstain fuksipoppoon illanistujaisten aikana taas huomasi, miten ihmeellinen onkaan yhteishenkemme. Kuluneella viikolla olen myös halannut joulun ja uudenvuoden toivotuksien merkeissä monia muita, läheiseksi muodostuneita ihmisiä, joista osaa ikävöin jo nyt. En voi olla kuin kiitollinen teistä kaikista ihanista ihmisitä, jotka olette tulleet elämääni kuluneen syksyn aikana. Ja kiitän myös kaikkia vanhoja ystäviä, jotka ovat ymmärtäneet oman paikkani etsimisen ja löytämisen.

Nyt rauhaisin mielin toivotan kaikille erittäin tunnelmallista joulunalusaikaa. Kyllä ne tontut siellä ikkunoissa kurkkivat.

Hymyileviä ajatuksia

Älyttömän hyvä fiilis, se vain tulvii jostain kaiken kiireen ja häsellyksen keskellä. Jos on peruspalikat elämässä kohdallaan, pystyy kohtaamaan kaiken ylimääräisenkin hyvillä mielin, luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, niin kuin ne yleensä järjestyvät. Elämällä on tapana kulkea niin, että vaikka jonakin hetkenä itse ei kokisikaan jonkin asian menevän "oikein", jälkikäteen huomaa, että taannoin harmitellessa oli ehkä hyväkin, että harmitti. Jotkin asiat, joiden luulee olevan itselleen hyväksi, eivät olekaan. Sitten kun maailma kaatuu niskaan ja epätoivo valtaa mielen, huomaa hetken kuluttua, että hetkonen. Tässä olen edelleen ja hengitän. En hajonnutkaan, maailma ei kaatunutkaan. Äitini tapaa todeta, että asioilla on tapana järjestyä. Niinhän se menee.

Uskon, että asioilla on tarkoitus. Elämä ei pyöri sattumanvaraisesti, vaikka välillä tuntuu, että melko randomistihan tässä pyöritään. Jos ei suunnittele liikaa elämäänsä, voi yllättyä positiivisesti. Suunnitteleminenkin on ihan okei, mutta on melkeinpä siistimpää, kun ei tiedä, mitä päivät tuovat tullessaan. Toki lähitulevaisuutta pitää suunnitella, täytellä vähän kalenteriaan, mutta on aika mielenkiintoista, ettei tiedä, missä on vaikkapa puolen vuoden päästä. Oletusarvoisesti kyllä samassa opiskelupaikassa, mutta kesä on vielä täysin avoin, kartoittamaton seikkailu - ja miltei kuplin innosta, kun ajattelen, että voin tehdä melkein mitä vain kesällä. Suunnitelmia löytyy teorian tasolla, mutta käytännön toteutus on eri juttu. Mennäkö kesätöihin? Mihin mennä? Mitä jos lähtisikin seikkailemaan ulkomaille, toteuttamaan itseään ja unelmiaan? Ajelehtia hetken päämäärättömästi, sukeltaa seikkailuun!

Tiedän kyllä, mitä haluan, mutta en kuitenkaan halua etukäteen päättää liikaa asioita, sillä noh, elämässä tulee yllätyksiä. Ensimmäisiä kertoja on sellainen olo, että kappas, olen aivan itse vastuussa oman elämäni suunnittelemisesta tai sen suunnittelemattomuudesta. On aika uskomattoman hieno tunne, kun voi itse päättää, mitä tekee tai jättää tekemättä, eikä anna muiden ihmisten mielipiteiden liikaa vaikuttaa omiin tekemisiinsä. Se vain vahvistuu päivä päivältä ja huomaan, että en ole yhtään pahoillani, että mulla on kivaa. Löysin internetin ihmeellisistä syövereistä hienoja iskulauseita, jotka haluan kaikkien ottavan omakseen.

Know what you want.

Do what you love.

Live your passion.

Chase your dream.

Be free.

Stand for something.

Get more out of life.

Smile.

Believe in yourself.

Nämä mielessä pitäen elämä on aika tavoittelemisen arvoista, eikö?