Kicksejä elämästä!

Miten tavallisista asioista sitä voikaan saada kicksejä!

Ihmisistä!

Olin eilen hyvän ystäväni laulukeikalla ja koin todella voimakkaita onnentunteita hänen onnistuessaan, ottaessaan yleisön haltuun ja vetäessään ihan älyttömän hyvin koko keikan. Ystäväni kasvoilta paistava itsevarmuus lavalla heijastui itseeni yleisössä ja ilmeisesti vaikutus oli molemminpuoleinen. Hyvänolontunne purkautui kummalliseen hyppimiseen, pyörimiseen ja estottomaan jammailuun julkisella paikalla. Hypetystilan voi kuvailla vastaavan humalatilaa.

Viikonloppuna sain ihan käsittämättömiä hyvänolon fiiliksiä sushin syömisestä ja seurasta, jossa sitä söimme. Aivan ihania, välittömiä ihmisiä! Heidän seurassaan voi puhua mistä vaan ja olla miten päin vaan oma itsensä. Ihmisiä, joiden seurassa hymy on herkässä - niin ulkoinen kuin sisäinenkin hymy. Ihmisiä, jotka ajattelevat omaa napaansa pidemmälle ja näkevät maailmassa muutakin kauneutta kuin vain sen yleisesti oletetun. Kicksit siitä, kun huomaa, että hymyn lisäksi silmät ja sydänkin hymyilevät. Ei pelkästään vatsalihaksiin satu nauramisesta, sydämeen koskee, koska ympärillä on niin ihania tyyppejä.

Hullut hyperaktiivisuusnaurukohtaukset pelkästä ajatuksesta! Ympärillä näkee taitavia ihmisiä. Ihmisiä, joista näkee, että on niin sinut oman itsensä kanssa. Esimerkiksi soittaja, joka on lavalla niin käsittämättömän oma itsensä, pitää hauskaa ja nauttii vastavuoroisista reaktioista yleisön kanssa. Pilke silmäkulmassa, ei jälkeäkään raadollisesta perfektionismista. Hyvään voi pyrkiä, mutta täydellinen ei pidä olla. Voi, miten ihanaa olisikaan jakaa ajatuksia tuollaisten ihmisten kanssa! Minäkin haluan jakaa tuon välittömyyden. Olla vilpitön siinä, mitä tekee. Välittää onnellisia fiboja!

Voi ihmiset! Ihanat, välittömät, ihmiset! Te, jotka hymyilette. Innostutte mitä hassuimmista asioista! Ihastutte, hypetätte ihastustanne, hymyilette silmillänne monen pitkän ankean kuukauden jälkeen. Te, jotka jaatte hypetyksen tunteet! Kel' onni on, se onnen kätkeköön. Pyh pah, sanon minä! Jos saa kicksejä elämästä, niin antaa palaa! Huutomerkkejä ja hymyjä! Kyllä se aallonpohja sieltä taas joskus tulee, nautitaan nyt tästä aallonharjasta!

Mustia sukkia - käyttääkö vai ei?

En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt mustasukkaisuutta - siis sellasta parisuhdemielessä ilmenevää. Ystävistä olen joskus nuorempana ollut "mustasukkainen", kun joku paras kaveri olikin enemmän jonkun muun kanssa, vaikka itse olisin halunnut viettää kaverini kanssa aikaa. Teininä olin kova ihastumaan. Ihastuksen kohde saattoi vaihtua parin viikon välein, kun bongasi jonkun söpön ja kivan pojan koulun käytävältä, mutta ihastuminen oli luonnollisestikin pintapuolista, kun kyseisestä tyypistä tiesi vain joitakin faktoja. Ihastus meni usein ohi, kun tutustui tyyppiin paremmin ja huomasi kaverin olevankin aivan erilainen kuin miksi oli itse ihastuskuplassaan hänet kuvitellut. Ihannemielikuva ja todellisuus eivät vastanneet toisiaan, kupla puhkesi *poks* ja eipä aikaakaan, kun oli taas jo uusi tyyppi mielessä. Jos ihastus oli jonkun toisen tytön kanssa, totesin mielessäni, että "no can do" ja melko nopsaan unohdin koko tyypin.

En osaa sanoa, olisiko mustasukkaisuus hyvästä. Kyseessä on kuitenkin jonkinlainen kiintymykseen liittyvä ilmiö, joka osoittaa, että on kiintynyt toiseen, haluaa "omistaa" toisen. Sanotaan, että pieni mustasukkaisuus on tervettä. Onko sitä siis liiankin sinisilmäinen, jos perustaa ajatusmaailmansa luottamukselle? Jos en esimerkiksi ole senhetkisestä kumppanistani mustasukkainen, tarkoittaako se, että en välitä kuitenkaan tarpeeksi? Vai johtuuko ajatuksen vierastaminen siitä, että olen itse niin avoin ja sosiaalinen ihminen, että en haluaisi kenenkään ajattelevan minusta niin? …että minun tarvitsisikin rajoittaa omaa sosiaalista kanssakäymistäni muiden kanssa, koska toinen voi loukkaantua siitä? Ja puhun tässä nyt aivan normaalista ihmisten välisestä kanssakäymisestä, juttelusta, ystävän halaamisesta, harrastuksista. Eikö tällaisia asioita pitäisi pystyä tekemään ilman, että toinen pelkää tapahtuvan jotain? Eikö se juuri ole luottamusta?

Keskusteltuani mustasukkaisuudesta muutaman ystäväni kanssa totesimme, että se kietoutuu ihmisen persoonan ympärille ja liittyy helposti paljon syvempiin, tiedostamattomiin tunteisiin. Loukattu, pelokas, hieman epävarma ihminen on helpommin mustasukkainen kuin sellainen, joka ei ole jäänyt elämäntilanteissaan yksin. Ehkä siis voin olla onnellinen, että en juurikaan koe voimakkaita mustasukkaisuuden tunteita. Elämä on ehkä helpompaa, kun osaa luottaa. Ei jokseenkin osaa ahdistua ajatuksesta, että läheinen ihminen ei olisikaan minun - sillä tasolla, miten nyt toista voi ajatella omistavansa (kukaan ei oikeasti omista ketään). Tai sitten: se oikea ei ole vielä kävellyt vastaan. Ehkä sitä sitten pukee mustia sukkia tai ei - kuka tietää?

Artisti maksaa

Mahanpohjassa kutkuttaa jännästi. Sormia paleltaa, vaikka kämmenpohjat hikoavatkin hieman. Kello lähenee puoli yhtätoista, sydän alkaa jyskyttää kovemmin. Lisään huulirasvaa, viimeiset tsekkaukset peiliin. Oven läpi kuuluva puheensorina voimistuu, yläpuolella portaikossa kuuluu jatkuvasti askelia, ihmisiä kerääntyy aina vain enemmän viereiseen tilaan. "Mitä kello on? Joko mennään?" Vielä pari minuuttia. "Noniin, nyt se on menoa."

"Kaikkesi teet, että periksi antaisin, kaikkesi teet, jotta jatkaa voisi en…" Viulu kuljettaa säveliä, soljuen kitarakompin kaverina. Ensimmäisen kappaleen aikana jännityksen lauetessa annan katseen kiertää hiljalleen yleisössä. Tuttuja kasvoja, ystäviä, puolituttuja - mutta hetkinen, nopealla silmäyksellä paikalla on kaveriporukan ulkopuolisiakin, täysin tuntematonta väkeä? Onko mahdollista, että joku on tullut aidosti kuuntelemaan meidän musiikkia? Muutaman suu käy sanojen tahtiin. Ihmiset laulavat biisin mukana! Meidän tekemän biisin mukana. Yhtäkkiä muistan, että pitää soittaa mahdollisimman lähellä mikkiä, jotta viulu kuuluu. "Uusi sivu on jo käännetty." --- Kappale loppuu. Ensimmäiset aplodit ja huudahdukset yleisöstä. Sydän jyskyttää kovemmin, nyt innostuksesta, ei niinkään enää jännityksestä. Viulu sivuun ja pianon ääreen. "Seuraava kappale on sävelletty syksyllä." "Eiköhän nää kaikki kappaleet oo tullu tossa pari kuukautta sitten." Totta. Ja eikun seuraava käyntiin "vii, kuu" ja koholla lähtee.

Uskomaton fiilis. Käsittämätöntä havahtua olevansa yhtyeensä kanssa itse sellainen artisti, joita ihmiset tulevat kuuntelemaan. Nähdä yleisössä liikuttuneita kasvoja, huomata, miten omista tunnetiloista tehdyt kappaleet koskettavat jotakuta muuta - joku saa omista kappaleista jotain irti. Huomata, miten muutamat laulavat tuttujen biisien mukana. Joku on oikeasti kuunnellut näitä, joku tykkää tästä ihan for real. Olo on epätodellinen, utopistinen, yllättynyt, innostunut ja häkeltynyt. Jazzahtavan biisin aiheuttama hymynkare omassa suupielessä; kappaletta sävellettäessä ollut tunnetila palautuu mieleen ja välittyy nähtävästi yleisöön ilmeiden pikku hijaa muuttuessa seesteiseksi hymyksi. Huomaan olevani kovin kotoisasti siinä, siskoni sanoin viulun ja pianon jatkeena, soljuen musiikin tahdissa. Nautin joka hetkestä, jokaisesta painalluksesta pianon koskettimilla, yksittäisistä jousenvedoista, äänen väreilystä. Kappaleet vaihtuvat, kello käy ja yhtäkkiä onkin viimeisen biisin aika. Aplodien myötä encore ja ihmeellinen hypefiilis. Ihmisten henkilökohtaisia kiitoksia ja kehuja, halauksia ja selkään taputtelua. Hämmentävä euforiatila, joka jatkuu vielä pari vuorokautta keikan jälkeenkin. Tunnetila, joka on harvinaisen vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut. Suosittelen, mikäli mahdollista.

Yksi monista unelmista toteutettu. En ihan yksin olisi siihen kuitenkaan kyennyt. Suurkiitokset Esalle, olet musiikillinen sielunveljeni. Ilman yhteisiä musiikillisia näkemyksiämme ja toinen toistemme taitoja ja lahjoja vastavuoroisesti käyttäen emme ehkä olisi saavuttaneet sitä, mitä on. Erikalle kiitos, että laulat, tulkitset ja elät näitä kappaleita ja tuot sanoja sävellettäväksi. Kiitos keikkapaikasta Teemulle ja miksauksesta ja äänentoistosta Mikolle. Kiitoksen ansaitsevat myös ne kaikki ihmiset ja elämäntilanteet, jotka ovat antaneet aihetta inspiraatioon. Aito musiikki tulee suoraan sydämestä, syvimmistä tunteista. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin niille, jotka kuuntelevat, tykkäävät, saavat tästä musiikista jonkinlaista samaistumispintaa omaan elämäänsä. Ilman yleisöä tätä ei olisi.

Utopistisin terveisin, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.