Yhteisymmärrystä

Pidän kovasti ihmisistä, joille ei tarvitse todistella mitään. Heidän seurassaan voin olla juuri sellainen kuin olen. Jos olen jostakin asiasta jotakin mieltä, voin rauhassa ilmaista mielipiteeni ilman, että he tuomitsevat tai väittävät turhanpäiväisesti asiasta kanssani. Viihdyn myös sellaisten ihmisten seurassa, jotka aistivat hienovaraisesti toisen tunnetiloja, osaavat lukea toisen mielialaa ja käyttäytyä sen mukaisesti. Kutsutaan tätä vaikkapa nyt sosiaaliseksi älykyydeksi. Saan energiaa aidoista ihmisistä ja aidoista tunteista. Vaikka tunne menisi äärimmilleen, pidän siitä, että ihminen osaa rakastaa, osaa vihata, osaa näyttää, miltä tuntuu. Ettei tarvitse esittää, ei tarvitse jännittää toisen seurassa, vaan voi rehelliesti olla ja tuntea.

Solmin helposti paljon läheisiä ihmissuhteita, ystävyyssuhteita, toiset tiiviimpiä ja toiset löyhempiä, koska olen niin avoin ja sosiaalinen persoona. Toisinaan ehkä vähän liiankin luottavainen ja sinisilmäinen, mutta olen kuitenkin jotenkin löytänyt ympärilleni miellyttäviä ihmisiä, joiden kunkin kanssa löydän yhteyttä, joidenkin kanssa enemmän ja toisten vähemmän. Heidän kanssaan kanssakäyminen on soljuvaa. Kun tavataan, niin tavataan. Jatketaan samasta pisteestä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Molemmilla on oma, kiireinen elämänsä. Ystävyys vaatii ymmärrystä. Sitten on ihmisiä, jotka jotenkin aiheuttavat stressiä. En pidä siitä, että syyllistetään. Ajankäytöstä, yhteydenpidosta. Onko se ystävyyttä, jos siihen liittyy syyllistämistä tai katkeroitumista? Vaikka jonkun ihmisen kanssa saattaa henkisellä tasolla kokea syvää yhteisymmärrystä, ei se tarkoita, että sellainen ihminen olisi ainutlaatuinen ja ainoa. Monen ihmisen kanssa saattaa kokea syvää läheisyyttä, eri ihmisten kanssa vain eri tavoin.

Voi miten paljon pidänkään siitä, kun joidenkin ihmisten kanssa on niin helppoa olla. Yksi aivan ehdottomasti tärkeimmistä ystävistäni totesi eilen, että hän ei ihan tajua, miten on mahdollista, että olemme tunteneet vasta vuoden. Tutustuimme nykyisen opiskelupaikkani pääsykokeissa ja käsittämätön yhteisymmärrys syntyi saman tien. On kuin olisimme olleet toistemme elämässä aina! Kohtaamisemme ovat kerta kerralta aina enemmän ja enemmän voimaannuttavia.

Suuri kiitos teille, ystäville, jotka olette. Pyyteettömästi. Hymyillen. Joskus yhdessä itkienkin. Kuitenkin helposti, soljuvasti, aidosti, rehellisesti. Teistä olen kiitollisempi, kuin koskaan osaan tuoda esille. Pidetään yhteisymmärryksestä kiinni jatkossakin.

Tunnevyöryjä

Viimeisen parin viikon aikana olen jälleen säveltänyt & sanoittanut kolme kappaletta. Vuoden sisällä biisejä on tainnut tulla kaikkineen parisenkymmentä. Olen huomannut, että biisit tulevat aina rykäyksittäin, erikoisista hetkistä ja tunnetiloista. Tunnevyöryinä. Usein elämän kummallisimmat solmukohdat purkautuvat pakollisena tarpeena ottaa kitara käteen tai istahtaa pianon ääreen ja alkaa pulputtaa säveliä ja sanoja.

En oikein tiedä, mitä näille kappaleille pitäisi tehdä? Ne ovat käytännössä tunteiden käsittelykeino, mutta jollakin tavalla niistä tulee kuitenkin aina melko kelpo biisejä. Ja kun välillä tyylilajitkin heittelevät, niin ei yhdelle ja samalle bändille tai samaan genreen voi kaikkia tunkea. Välillä tunnistan kappaleissa itsestäni naiivin pikkutytön, toisinaan elämän rosoisuus heijastuu sekä sanoissa että melodia- ja harmoniakuluissa. Äskettäin tein kappaleen, jota tehdessäni en edes tiennyt, mistä ihmeen alitajunnasta moinen biisi edes tuli. Tänään musiikkianalyysin tentissä pohdin, ovatko aikansa suuret säveltäjänerot kokeneet samanlaista flow:ta. Ovatko Beethoven, Chopin, Mozart olleet tunteidensa vallassa tehdessään tunnetuimpia teoksiaan? Jos joku analysoisi omia kappaleitani parin sadan vuoden päästä, mitä ne tulkitsijalle kertoisivat?

Jännintä tässä on se, että juuri, kun uskottelee itselleen olevansa tasainen ja mielenliikkeet hallinnassa, jostain puskan takaa hyökkää lisää x-factorilla tunnepakkaa sekoittavia tekijöitä. Luovana ihmisenä voin todeta, että onhan tämä ihan siistiä, mutta välillä voisi olla kiva saada tunnetiloja aisoihin. Kyllähän se outputtina tullut biisi välillä kohdentaa ja käsittelee omia kokemuksia ja ajatuksia, myös puhuminen ja päiväkirjaan kirjoittaminen. Mutta välillä voisi olla ehkä helpompaa olla tasaisempi tallustelija. Vaan olisiko helppo elämä aavistuksen tylsempää?

Silmäni avaan, nyt sen ymmärrän,
miksen sitä ole ennen nähnytkään?

Silmäni suljen, en tahdo ymmärtää.
Helpompaa ois, jos en sitä näkiskään.

Haikeus

Miten aika kuluu niin äkkiä. Juuri oli kesä, muuttokuorma roudattiin Espoosta Jyväskylään ja kävelin pitkin loppukesältä tuoksuvaa harjua. Jännitys vatsanpohjassa astelin Musican aulaan elokuisena keskiviikkoiltana ja näin monta uutta kasvoa, ihmisiä, jotka oli lisäkseni valittu opiskelemaan musiikkikasvatusta. Tyttö pipo päässään ja kajalit silmissään näytti aivan Tiktakin Empulta. Vaalea lyhyttukkainen oli hurjan tutun oloinen. Rokkaripojalla oli tukka pörröllään ja korvis korvassa. Vieressäni istunut oranssihiuksinen kypsä jätkä paljastui yllättäen itseäni neljä vuotta nuoremmaksi. Käsittämättömän valloittavalla hymyllä varustetulla pienikokoisella tytöllä oli Hello Kitty -paita ja farkut. Yhdellä pojista oli aavistuksen stadin klangia äänensävyssään ja tarkkaan harkittu tyyli.

Voi mihin aika juokseekaan? Miten voin muistaa, mitä jollakulla oli ensitapaamishetkellä yllään? Monia muitakin hetkiä on palautunut yhtäkkiä mieleeni muistellessani vuoden sisällä tapahtuneita asioita. Yliopistomaailmassa kouluvuoden päättävä vappu on viimeiset kuusi vuotta kulunut enemmän tai vähemmän teekkarimaailmassa, perinteiden ja ohjelman ympäröimänä. Miten haikeana painoin tupsulakin eilen päähäni, lauloin teekkarihymnin ja puumiehen vastaavan - yksin. Missä olivat ne kaikki muut huutamassa, että tikkuviina virtaa suonissa? Kampushumpalla soitellessamme totesin, että hei. Tämä on siisteintä, mitä vappuna voi tehdä: livekaraokemeinikiä, lava vapaa kaikille. Täydellinen sää, kirkkopuisto, ihanat ihmiset ympärillä.

Perinteistä kiinni pitäminen on raskasta ja niistä luopuminen vielä raskaampaa. On kuin irrottaisi palan itsestään, kun tekee asiat toisin, mihin on tottunut. Hirmu ristiriitaista ja haikeaa ajatella, että stadin vapunvietto ikään kuin on "ainoa oikea" tapa. Samaan aikaan  Jyväskylässä on hienot puistopiknikperinteet, ulkoilmakonsertti, samaa haalarikansaa lakit päässään vaeltamassa pitkin katuja, tupsut vain puuttuvat. Haikeuden nostaessa päätään huomaa, että jokin muukin on muuttumassa. Ei pelkästään se, että luopuu wapusta kaksoisveellä. Se, ettei muista enää teekkarilauluja. Ja jos laulattaa, ei kukaan ympärillä osaa niitä. Huomaa, että niiden tuominen tähän ympäristöön on täysin nurinkurista. Luopuu ajatuksesta, että näissä on jotain siistiä. Koska se, mitä on nyt, on oikeastaan itselle paljon siistimpää ja sen hyväksyminen on käsittämättömällä tavalla haikeaa.

En tiennyt sinä elokuisena keskiviikkoiltana, kuinka paljon niitä ensisilmäyksellä mieleenpainuneita ihmisiä tulenkaan joskus kaipaamaan. Sinä pienikokoinen tyttö, jolla oli Hello Kitty -paita. Missä olet nyt kun sinua ikävöin? Tule takaisin sieltä triljoonan kilometrin päästä ja hymyile valloittavaa hymyäsi, naura hykerryttävää nauruasi. Sinä Tiktakin Empun kaksoisolento, miten olenkaan saanut jakaa iloja ja suruja kanssasi, itkeä siniseen trikoopaitasi hihaan suolaisen läikän. Missä olet, kun sinua ikävöin? Hengailet, ethän loittone. Sinä oranssihiuksinen sydän, miten puolestasi olenkaan onnellinen. Missä olet kesällä, kun tarvitsen hyväntuulisuuttasi? Sinä hurjan tuttu vaaleatukkainen tyttö. Kuinka oletkaan aina läsnä, kun sinua tarvitsen. Ja sinä rokkipoika, miksi erkaannut meistä? Eikö yhteishenki tavoita sinua? Ja Sinä. Et jauhakaan stadia, vaikka klangi kuuluu äänestäsi edelleen. Tyylisi on edelleen harkittu, mutta en siihen kiinnitä enää huomiota. Miten oletkaan siinä. Ethän koskaan häviä.

Olavi Uusivirran tämänpäiväiseltä vappukeikalta tarttui pätkä kappaleesta Viimeinen kesä.

Minun pääni sinun sylissäsi
on kaikki sinun sylissäsi
kuuntelen sun hengitystä
missähän me ollaan
kuusikymmentäneljä-vuotiaina
täälläkö ollaan silloin?

Kuuntele kuinka sieluni laulaa, outoja musisoi

Kuuntele kuinka meret pauhaa, harjuilla huminoi.

Elämmekö viimeistä kesää? Muutoksien aiheuttama haikeus. Onko näin hyvä?