Haikeus

Miten aika kuluu niin äkkiä. Juuri oli kesä, muuttokuorma roudattiin Espoosta Jyväskylään ja kävelin pitkin loppukesältä tuoksuvaa harjua. Jännitys vatsanpohjassa astelin Musican aulaan elokuisena keskiviikkoiltana ja näin monta uutta kasvoa, ihmisiä, jotka oli lisäkseni valittu opiskelemaan musiikkikasvatusta. Tyttö pipo päässään ja kajalit silmissään näytti aivan Tiktakin Empulta. Vaalea lyhyttukkainen oli hurjan tutun oloinen. Rokkaripojalla oli tukka pörröllään ja korvis korvassa. Vieressäni istunut oranssihiuksinen kypsä jätkä paljastui yllättäen itseäni neljä vuotta nuoremmaksi. Käsittämättömän valloittavalla hymyllä varustetulla pienikokoisella tytöllä oli Hello Kitty -paita ja farkut. Yhdellä pojista oli aavistuksen stadin klangia äänensävyssään ja tarkkaan harkittu tyyli.

Voi mihin aika juokseekaan? Miten voin muistaa, mitä jollakulla oli ensitapaamishetkellä yllään? Monia muitakin hetkiä on palautunut yhtäkkiä mieleeni muistellessani vuoden sisällä tapahtuneita asioita. Yliopistomaailmassa kouluvuoden päättävä vappu on viimeiset kuusi vuotta kulunut enemmän tai vähemmän teekkarimaailmassa, perinteiden ja ohjelman ympäröimänä. Miten haikeana painoin tupsulakin eilen päähäni, lauloin teekkarihymnin ja puumiehen vastaavan - yksin. Missä olivat ne kaikki muut huutamassa, että tikkuviina virtaa suonissa? Kampushumpalla soitellessamme totesin, että hei. Tämä on siisteintä, mitä vappuna voi tehdä: livekaraokemeinikiä, lava vapaa kaikille. Täydellinen sää, kirkkopuisto, ihanat ihmiset ympärillä.

Perinteistä kiinni pitäminen on raskasta ja niistä luopuminen vielä raskaampaa. On kuin irrottaisi palan itsestään, kun tekee asiat toisin, mihin on tottunut. Hirmu ristiriitaista ja haikeaa ajatella, että stadin vapunvietto ikään kuin on "ainoa oikea" tapa. Samaan aikaan  Jyväskylässä on hienot puistopiknikperinteet, ulkoilmakonsertti, samaa haalarikansaa lakit päässään vaeltamassa pitkin katuja, tupsut vain puuttuvat. Haikeuden nostaessa päätään huomaa, että jokin muukin on muuttumassa. Ei pelkästään se, että luopuu wapusta kaksoisveellä. Se, ettei muista enää teekkarilauluja. Ja jos laulattaa, ei kukaan ympärillä osaa niitä. Huomaa, että niiden tuominen tähän ympäristöön on täysin nurinkurista. Luopuu ajatuksesta, että näissä on jotain siistiä. Koska se, mitä on nyt, on oikeastaan itselle paljon siistimpää ja sen hyväksyminen on käsittämättömällä tavalla haikeaa.

En tiennyt sinä elokuisena keskiviikkoiltana, kuinka paljon niitä ensisilmäyksellä mieleenpainuneita ihmisiä tulenkaan joskus kaipaamaan. Sinä pienikokoinen tyttö, jolla oli Hello Kitty -paita. Missä olet nyt kun sinua ikävöin? Tule takaisin sieltä triljoonan kilometrin päästä ja hymyile valloittavaa hymyäsi, naura hykerryttävää nauruasi. Sinä Tiktakin Empun kaksoisolento, miten olenkaan saanut jakaa iloja ja suruja kanssasi, itkeä siniseen trikoopaitasi hihaan suolaisen läikän. Missä olet, kun sinua ikävöin? Hengailet, ethän loittone. Sinä oranssihiuksinen sydän, miten puolestasi olenkaan onnellinen. Missä olet kesällä, kun tarvitsen hyväntuulisuuttasi? Sinä hurjan tuttu vaaleatukkainen tyttö. Kuinka oletkaan aina läsnä, kun sinua tarvitsen. Ja sinä rokkipoika, miksi erkaannut meistä? Eikö yhteishenki tavoita sinua? Ja Sinä. Et jauhakaan stadia, vaikka klangi kuuluu äänestäsi edelleen. Tyylisi on edelleen harkittu, mutta en siihen kiinnitä enää huomiota. Miten oletkaan siinä. Ethän koskaan häviä.

Olavi Uusivirran tämänpäiväiseltä vappukeikalta tarttui pätkä kappaleesta Viimeinen kesä.

Minun pääni sinun sylissäsi
on kaikki sinun sylissäsi
kuuntelen sun hengitystä
missähän me ollaan
kuusikymmentäneljä-vuotiaina
täälläkö ollaan silloin?

Kuuntele kuinka sieluni laulaa, outoja musisoi

Kuuntele kuinka meret pauhaa, harjuilla huminoi.

Elämmekö viimeistä kesää? Muutoksien aiheuttama haikeus. Onko näin hyvä?