Valveunessa

Olen unessa. Kävelen eteenpäin sumun ympäröimänä, kaukaisuudessa häämöttää valonpiste. Etenen kohti valoa, mutta mitä lähemmäs kuljen, sitä kauemmas se tuntuu minusta loittonevan. Äänet kuuluvat ympärilläni ikään kuin sukeltaisin veden alla, hämmentävä ulina ja puuroutuva äänimassa värähtelee tärykalvoilla. Jalkani ovat kevyet ja askel kulkee pumpulinpehmeänä ponnahduksena pitkin vaaleaa, utuista mattoa. En voi pysähtyä, enkä kääntyä katsomaan taakseni. Tummat sävyt kutittavat niskaa. Ei tarvitse hengittää.

---

Joskus elämässä tuntuu, kuin kulkisi usvassa, sumussa, unessa. Kaikki päivät toistensa jälkeen ovat samanlaisia, harmaita. Vaikka käytännössä elämässä onkin ohjelmaa ja sisältöä, niiden kaiken läpi paahtaa vain samalla ankealla tempolla. Kiinnekohdat puuttuvat. Huomaat, että taas on maanantai. Miten aika onkaan vierähtänyt näin nopeasti? Mitä viikossa tapahtui? Mihin aika juoksee, enkä saa siitä mitenkään kiinni? Olet ehkä niin väsynyt kaikesta, että asiat tuntuvat sulautuneen yhdeksi suureksi mössöksi, josta on vaikea eritellä, mitä ja missä oli milloinkin.

Ihminen usein kaipaa elämäänsä kiinnekohtia. Tapahtumia, joita odottaa, asioita, joita voi suunnitella. Muistan ajan, jolloin elämässä oli potentiaalisia kiinnekohtia: tapahtumia ja juhlia, jotka ikään kuin veivät elämää eteenpäin. Luulin pitkään, että suunnitteluun tarvitaan kaksi. Havaitsin aivan äskettäin, että suurin osa kahden kaupan suunnitelmista oli tapahtunut vain oman pääni sisällä - ja niistäkään harva toteutui. Tämän tajuamisen jälkeen kiintopisteen merkitys on muuttunut täysin.

Voin itse suunnitella itselleni tärkeitä tapahtumia, asioita, kiinnekohtia. Vielä mahtavampaa on ymmärtää, miten jokainen päivä on huippuhetki. Ja miten pieniäkin asioita kannattaa odottaa. Sumussa eläminen on niin ankeaa, että hetkellinen itsensä ravistelu on jokaiselle suositeltavaa. Jos aamulla töihin tai kouluun mennessä odotat sitä, että illalla tapahtuu - tai koko viikon odotat, että viikonloppuna tapahtuu - unohdat elää siinä välissä olevan ajan. Miksi hukata hetkiä, kun jokaisesta voi nauttia? Älä ole unessa, kun olet valveilla.

Nähdäkseen siel ei mitään oo

Vaik käyttäis kirkkainta valoo
Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

Yllämainitusta tekstinpätkästä kiitos Christel Sundbergille.

Kyseiseen kappaleeseen kuuluva bassoriffi soi jatkuvasti päässäni. 

Penkkiurheiluvaimo

En ole juuri koskaan seurannut urheilua televisiosta, enkä oikein päässyt jyvälle penkkiurheilun hienoudesta. Meillä kotona kun molemmat meistä siskoksista harrastivat käytännössä vain musiikkia, eikä vanhemmistakaan kumpikaan mikään joukkuelajifanaatikko ollut, ei tapana ollut seurata juuri mitään matseja. Ehkä teen virheen myöntäessäni, että ensimmäinen lätkämatsi, jonka olen keskittyen seurannut alusta loppuun oli viimekeväinen Suomen ja Ruotsin välinen finaaliottelu. Siihenkin todennäköisesti keskityin vain, koska kyseessä oli erittäin voimallinen yhteisöllinen tilaisuus ja eksyin Otaniemen teekkarikylään äijähienhajuiseen parinsadan hengen kollektiivikisakatsomoon. Siellä ollessani ymmärsin kuitenkin hetkellisesti penkkiurheilun hienouden ja huuman. Ottelun loppua kohden pulssi kiihtyi, äänenvoimakkuus kisakatsomossa kasvoi maksimaalisesti ja kun tulos selvisi voitoksi kotiin päin, täydellinen sanoinkuvaamaton hurraahuutojen ja onnenkyynelten sekamelska täytti katosta satelevine konfetteineen (kyllä, teekkarit osaavat) tilan. Euforisesta huumatilasta huolimatta en ole innostunut sen koommin seuraamaan mitään urheilua.

Olen monesti miettinyt, mitä tapahtuisi, jos oma puoliso olisi fanaattinen penkkiurheilija. Lähipiirissäni olen todistanut, miten miehen seuratessa mitä erilaisempia urheilulajeja on silloinen tyttöystävä, nykyään vaimo, alkanut tietoisesti kiinnostua ja seurata kumppaninsa kanssa futista, koripalloa, amerikkalaista jalkapalloa, lätkää... ja tehnyt matsien katsomisesta yhteisen harrastuksen, joihin satunnaisesti kuuluu aiheeseen sopivaa ruokaa ja herkkuja. Kyseinen naishenkilö on kuitenkin aina jollain tasolla ollut kiinnostunut erilaisista joukkuelajeista, toisin kuin eräät. Todistusaineistoa penkkiurheiluvaimoista löytyy kuitenkin sellaisistakin ystävistäni, jotka eivät itse käytännössä ymmärrä mitään siitä lajista, mitä oma siippa fanaattisesti seuraa, mutta antavat toisen puoliskon innostuksen lajin parissa kukkia ja kuulemma kykenevät helposti keskustelemaan tunnin jalkapallosta ymmärtämättä keskustelusta juuri mitään. Jotenkin kierolla naisellisella tavalla he saattavat miespuoliselle olon, että hitto, on hieno tyttöystävä, kun jauhaa fudiksesta meikän kanssa!

Kiltisti olen aikoinaan toiminut moottoripyörä-, mönkijä-, ja moottorikelkkavaimona ymmärtämättä kyseisistä rakkineista yhtään mitään, mutta oppinut nauttimaan kyydissä istumisesta ja hankkinut asiaankuuluvat varusteet (jo halvan henkivakuutuksen puitteissa). Yhtä vähän olen ymmärtänyt konsoli- ja tietokonepeleistä tai dataamisesta, mutta oppinut keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta ja osallistumaan tekemiseen, mikäli tilanne sitä vaatii. Tosin siinä vaiheessa, kun minulle lyödään pleikkakapula käteen, voin todeta, että 8-bittinen Nintendo on se, mitä olen viimeksi hakannut (ja sellainen löytyy kaapista toimivana kera Super Mario 3:n), en voi esittää fiksumpaa kuin olen. Itse asiassa naisellinen tietynasteinen bimbous pätee kaiken muun "miehisen" harrastuksen omaksumisessa paitsi urheilussa. Naisella on oikeus kysyä koneista ja laitteista, mutta ei urheilusta - ainakaan matsin aikana! Pleikkapelin kun voi aina laittaa pauselle ja moottorikelkan pysäyttää keskelle aakeeta laakeeta. 

Penkkiurheilijavaimon kohtalo on siis sinänsä haasteellinen, sillä en usko kykeneväni selvittämään jonkin niinkin itselleni epämielenkiintoisen asian, kuin vaikkapa jalkapallon, sääntöjä ja pelin rakennetta itsenäisesti siihen pisteeseen, että kykenisin kahden kesken sohvannurkassa istuen vahtaamaan kokonaisen illan peliä. Siinä tapauksessa, jos toinen osapuoli on kärsivällisesti valmis ottelun aikana selvittämään, mitä missäkin tapahtuu, voin harkita asiaa. Muut harrasteet ovat sen verran helpommin lähestyttäviä, että henkilökohtaista innostustakin saattaa löytyä. Kolikon kääntöpuolena on toki se, miten saadaan äijänköriläs pitkille hiihtoretkille lapin erämaisemissa tai jazzpianokonserttiin, kuoroesitykseen saatika musikaaliin haukottelematta sekä ymmärtämään lukuisat muut musiikkiin ja taiteeseen liittyvät harrastukset. Suhteellisen helppo ratkaisu olisi kalastaa hiihtävä taiteilijahörhö, mutta liika samanlaisuus tekee elämästä melko tylsää, eikö?