Naimakauppoja

Olen ystäväni kesähäissä, istun kirkon penkissä odottamassa vihkiseremonian alkamista. Vaikka on sateinen ilma, päivänvalo tulvii puukirkon ikkunoista alttarille. Bestmanit, kaasot ja sulhanen käyvät paikoilleen etualalle. Kuulan häämarssi kajahtaa urkuparvelta, ovet avautuvat ja sähdehtivän kaunis morsian astelee isänsä saattelemana käytävää. Yksi jos toinenkin pyyhkii silmäkulmiaan. Siinä hetkessä huomaan hymyileväni vilpittömän aidosti. Jälkikäteen ajateltuna en muista, milloin olisin viimeksi ollut niin onnellinen jonkun toisen ihmisen puolesta. Lämminhenkinen hääjuhla huokuu rakkautta - ilon ja onnellisuuden hääparin puolesta aistii jokaisesta vieraasta. Kesken juhlahumun istahdan pieneksi hetkeksi pöytään ja tietoisesti tarkkailen ympärilläni olevaa ilmapiiriä. Kaksi nuorta miestä keskustelee puvut päällä, oluttölkit kädessä ja hymynkare suupielessä. Kolme ihaniin kesämekkoihin pukeutunutta tyttöä tanssii bilebändin tahtiin, nauru raikaa. Ohikulkevat isovanhemmat ovat kovin onnellisen näköisiä. Morsian hymyilee niin, että silmänsäkin tuikkivat. Rakas ystäväni vastaa katseeseeni pöydän vastapuolelta kaikenymmärtävällä ilmeellä. Hänkin selvästi nauttii siitä, miten onnellisuus täyttää tilan. Tää tunne ei mahdu mun sydämeen.

Pari vuotta sitten jotenkin kummallisesti ajattelin, että avioliitto on itseisarvo. Ihmisen kuuluu mennä naimisiin, koska ympäröivä yhteiskunta on arvottunut niin. Toki ajattelin, että avioliitto on seuraus kahden ihmisen rakkaudesta ja sitoutumisesta, mutta enemmän koin sen tietynlaiseksi meriitiksi, joka jokaisen kuuluu saavuttaa elämässään. Samanlaisiin saavutettaviin statussymboleihin luokittelin omakotitalon, hienot häät, hyväpalkkaisen työn, kolme lasta ja rotukoiran. Ah, perinteinen suomalainen pönkitysidylli. Seurustellessani pitkään jankutin kihloihin menemistä tuon tuosta, koska kaikki muutkin. Koska sisko meni naimisiin. Koska jos seurustelee pitkään, pitää mennä naimisiin. Podin sitoutumiskateutta. Halusin häät ja sormuksen, todisteeksi vakavasta suhteesta. Vaikka parisuhteen arki oli mennyt takkuilevaksi, ajattelin, että naimisiinmeno ja häiden suunnittelu pelastaisi jumittuneen suhteen. Ja kaupan päälle vielä uskomus, että lapsien hankkiminen kruunaisi ja sinetöisi suhteen. A vot!

Molempien osapuolten parhaaksi emme menneet keskenämme kihloihin* saati naimisiin. Kahdeksantoistakesäisen rakastuneet ruususilmälasit pysyivät aika pitkään päässä, ja kun lasit otti pois silmiltä, huomasi hämmennyksekseen palloilevansa ollaan onnellisia, sitten kun -mielikuvassa. Sitten kun ollaan kihloissa. Sitten kun ollaan naimisissa. Sitten kun ollaan valmistuttu. Sitten kun on omakotitalo. Vaan mitenkä se onnellisuus arjessa, hetkessä? Kaksi liian erilaista ihmistä tarvitsi melko monta vuotta ymmärtääkseen, että toista ei voi muuttaa mieleisekseen, eikä suhde lähtökohtaisesti voi perustua muutosvaatimuksille toisen olemukseen, käytökseen, kiinnostuksen kohteisiin ja tapoihin liittyen. Aivan liian moni jää jumittamaan totuttuun, ensisilmäykselle rakennettuun tapasuhteeseen, vaikka kaikki merkit osoittavat, että tässä nyt ei ole hyvä. Osapuolet haluavat elämältä eri asioita, mutta kun on kerran sitoutunut yhteen, tulevaisuus ilman turvallista selkänojaa on kovin keinuvan kuuloista. Mennään naimisiin, koska suhde pelastuu sillä, että järjestetään häät. Kahden aviovuoden jälkeen todetaan, että samaa paskaahan tässä. Jos ei toimi ennen häitä, ei toimi jälkeenkään. Vielä lapset kaupan päälle jaloissa pyörimään rakoilevaan arkeen, ja nostetaan avioerotilastoja.

Avioliiton ja sitoutumisen pitäisi perustua ensisijaisesti toisen kunnioittamiselle ja arvostamiselle. Tietenkin suhteen yksi perusta on romanttinen rakkaus - tekijä, joka käytännössä erottaa läheisen ystävyyssuhteen ja parisuhteen toisistaan. Mutta pelkästään romantiikan ja ihastumisen varaan rakennettu suhde hapertuu siinä vaiheessa, kun arki alkaa toistaa itseään, kun taas kunnioittava rakkaus kestää. Avioliitto on tahtotila. Kun kaksi ihmistä tahtovat sinetöidä rakkautensa ja jakaa elämänsä toistensa kanssa, he menevät naimisiin. Avioliitto ei todellakaan ole mikään saavutettava itseisarvo. Ei pidä mennä naimisiin, jos ei ymmärrä avioliiton olemusta. Avioliitossa itsessään et välttämättä ole yhtään sen onnellisempi. On vaatinut melkoista arvohierarkian uudelleenjärjestelemistä ymmärtääkseni, että naimisiin ei kuulu mennä naimisiinmenon takia. Enkä ole ihan varma, haluanko koskaan sitä länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan mielikuviimme syöttämää omakotitaloa koirineen ja farmariautoineen… Sitten kun -elämästä luopuminen on ollut kovin vapauttavaa. Tässä hetkessä nyt on hyvä ja onnellinen. Jos joku onnistuu olemassaolollaan tuomaan lisäarvoa tähän onneen, en pyristele vastaankaan, mutta en elä sitten vaan nyt. Haaveilu on asia erikseen, ja saahan sitä joskus leikitellä mielikuvalla, jossa astelee käsikynkkää paljain jaloin hiekkarannalla valkoisessa pellavamekossa ja sanoo tahdon. Mutta vain, jos kyseinen tahtotila on molemminpuolisen kunnioituksen ja rakkauden tulos.
 

---
 

Ps. Onnea vielä tuoreelle avioparille. Olkoon yhteiselonne onnellinen ja rakkaudentäyteinen, ja eritoten kilvoitelkaa toistenne kunnioittamisessa. Opetelkaa tekemään kompromisseja ja mikä tärkeintä, muistakaa aina se hymyilevä tunnelma, joka hääpäivänänne huokui juhlassa.

*Toim. huom. ennen korjausta kiloihin. Paras kirjoitusvirhe ever. Kiitos Anni huomiosta.

Yhteisymmärrystä

Pidän kovasti ihmisistä, joille ei tarvitse todistella mitään. Heidän seurassaan voin olla juuri sellainen kuin olen. Jos olen jostakin asiasta jotakin mieltä, voin rauhassa ilmaista mielipiteeni ilman, että he tuomitsevat tai väittävät turhanpäiväisesti asiasta kanssani. Viihdyn myös sellaisten ihmisten seurassa, jotka aistivat hienovaraisesti toisen tunnetiloja, osaavat lukea toisen mielialaa ja käyttäytyä sen mukaisesti. Kutsutaan tätä vaikkapa nyt sosiaaliseksi älykyydeksi. Saan energiaa aidoista ihmisistä ja aidoista tunteista. Vaikka tunne menisi äärimmilleen, pidän siitä, että ihminen osaa rakastaa, osaa vihata, osaa näyttää, miltä tuntuu. Ettei tarvitse esittää, ei tarvitse jännittää toisen seurassa, vaan voi rehelliesti olla ja tuntea.

Solmin helposti paljon läheisiä ihmissuhteita, ystävyyssuhteita, toiset tiiviimpiä ja toiset löyhempiä, koska olen niin avoin ja sosiaalinen persoona. Toisinaan ehkä vähän liiankin luottavainen ja sinisilmäinen, mutta olen kuitenkin jotenkin löytänyt ympärilleni miellyttäviä ihmisiä, joiden kunkin kanssa löydän yhteyttä, joidenkin kanssa enemmän ja toisten vähemmän. Heidän kanssaan kanssakäyminen on soljuvaa. Kun tavataan, niin tavataan. Jatketaan samasta pisteestä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Molemmilla on oma, kiireinen elämänsä. Ystävyys vaatii ymmärrystä. Sitten on ihmisiä, jotka jotenkin aiheuttavat stressiä. En pidä siitä, että syyllistetään. Ajankäytöstä, yhteydenpidosta. Onko se ystävyyttä, jos siihen liittyy syyllistämistä tai katkeroitumista? Vaikka jonkun ihmisen kanssa saattaa henkisellä tasolla kokea syvää yhteisymmärrystä, ei se tarkoita, että sellainen ihminen olisi ainutlaatuinen ja ainoa. Monen ihmisen kanssa saattaa kokea syvää läheisyyttä, eri ihmisten kanssa vain eri tavoin.

Voi miten paljon pidänkään siitä, kun joidenkin ihmisten kanssa on niin helppoa olla. Yksi aivan ehdottomasti tärkeimmistä ystävistäni totesi eilen, että hän ei ihan tajua, miten on mahdollista, että olemme tunteneet vasta vuoden. Tutustuimme nykyisen opiskelupaikkani pääsykokeissa ja käsittämätön yhteisymmärrys syntyi saman tien. On kuin olisimme olleet toistemme elämässä aina! Kohtaamisemme ovat kerta kerralta aina enemmän ja enemmän voimaannuttavia.

Suuri kiitos teille, ystäville, jotka olette. Pyyteettömästi. Hymyillen. Joskus yhdessä itkienkin. Kuitenkin helposti, soljuvasti, aidosti, rehellisesti. Teistä olen kiitollisempi, kuin koskaan osaan tuoda esille. Pidetään yhteisymmärryksestä kiinni jatkossakin.

Tunnevyöryjä

Viimeisen parin viikon aikana olen jälleen säveltänyt & sanoittanut kolme kappaletta. Vuoden sisällä biisejä on tainnut tulla kaikkineen parisenkymmentä. Olen huomannut, että biisit tulevat aina rykäyksittäin, erikoisista hetkistä ja tunnetiloista. Tunnevyöryinä. Usein elämän kummallisimmat solmukohdat purkautuvat pakollisena tarpeena ottaa kitara käteen tai istahtaa pianon ääreen ja alkaa pulputtaa säveliä ja sanoja.

En oikein tiedä, mitä näille kappaleille pitäisi tehdä? Ne ovat käytännössä tunteiden käsittelykeino, mutta jollakin tavalla niistä tulee kuitenkin aina melko kelpo biisejä. Ja kun välillä tyylilajitkin heittelevät, niin ei yhdelle ja samalle bändille tai samaan genreen voi kaikkia tunkea. Välillä tunnistan kappaleissa itsestäni naiivin pikkutytön, toisinaan elämän rosoisuus heijastuu sekä sanoissa että melodia- ja harmoniakuluissa. Äskettäin tein kappaleen, jota tehdessäni en edes tiennyt, mistä ihmeen alitajunnasta moinen biisi edes tuli. Tänään musiikkianalyysin tentissä pohdin, ovatko aikansa suuret säveltäjänerot kokeneet samanlaista flow:ta. Ovatko Beethoven, Chopin, Mozart olleet tunteidensa vallassa tehdessään tunnetuimpia teoksiaan? Jos joku analysoisi omia kappaleitani parin sadan vuoden päästä, mitä ne tulkitsijalle kertoisivat?

Jännintä tässä on se, että juuri, kun uskottelee itselleen olevansa tasainen ja mielenliikkeet hallinnassa, jostain puskan takaa hyökkää lisää x-factorilla tunnepakkaa sekoittavia tekijöitä. Luovana ihmisenä voin todeta, että onhan tämä ihan siistiä, mutta välillä voisi olla kiva saada tunnetiloja aisoihin. Kyllähän se outputtina tullut biisi välillä kohdentaa ja käsittelee omia kokemuksia ja ajatuksia, myös puhuminen ja päiväkirjaan kirjoittaminen. Mutta välillä voisi olla ehkä helpompaa olla tasaisempi tallustelija. Vaan olisiko helppo elämä aavistuksen tylsempää?

Silmäni avaan, nyt sen ymmärrän,
miksen sitä ole ennen nähnytkään?

Silmäni suljen, en tahdo ymmärtää.
Helpompaa ois, jos en sitä näkiskään.

Haikeus

Miten aika kuluu niin äkkiä. Juuri oli kesä, muuttokuorma roudattiin Espoosta Jyväskylään ja kävelin pitkin loppukesältä tuoksuvaa harjua. Jännitys vatsanpohjassa astelin Musican aulaan elokuisena keskiviikkoiltana ja näin monta uutta kasvoa, ihmisiä, jotka oli lisäkseni valittu opiskelemaan musiikkikasvatusta. Tyttö pipo päässään ja kajalit silmissään näytti aivan Tiktakin Empulta. Vaalea lyhyttukkainen oli hurjan tutun oloinen. Rokkaripojalla oli tukka pörröllään ja korvis korvassa. Vieressäni istunut oranssihiuksinen kypsä jätkä paljastui yllättäen itseäni neljä vuotta nuoremmaksi. Käsittämättömän valloittavalla hymyllä varustetulla pienikokoisella tytöllä oli Hello Kitty -paita ja farkut. Yhdellä pojista oli aavistuksen stadin klangia äänensävyssään ja tarkkaan harkittu tyyli.

Voi mihin aika juokseekaan? Miten voin muistaa, mitä jollakulla oli ensitapaamishetkellä yllään? Monia muitakin hetkiä on palautunut yhtäkkiä mieleeni muistellessani vuoden sisällä tapahtuneita asioita. Yliopistomaailmassa kouluvuoden päättävä vappu on viimeiset kuusi vuotta kulunut enemmän tai vähemmän teekkarimaailmassa, perinteiden ja ohjelman ympäröimänä. Miten haikeana painoin tupsulakin eilen päähäni, lauloin teekkarihymnin ja puumiehen vastaavan - yksin. Missä olivat ne kaikki muut huutamassa, että tikkuviina virtaa suonissa? Kampushumpalla soitellessamme totesin, että hei. Tämä on siisteintä, mitä vappuna voi tehdä: livekaraokemeinikiä, lava vapaa kaikille. Täydellinen sää, kirkkopuisto, ihanat ihmiset ympärillä.

Perinteistä kiinni pitäminen on raskasta ja niistä luopuminen vielä raskaampaa. On kuin irrottaisi palan itsestään, kun tekee asiat toisin, mihin on tottunut. Hirmu ristiriitaista ja haikeaa ajatella, että stadin vapunvietto ikään kuin on "ainoa oikea" tapa. Samaan aikaan  Jyväskylässä on hienot puistopiknikperinteet, ulkoilmakonsertti, samaa haalarikansaa lakit päässään vaeltamassa pitkin katuja, tupsut vain puuttuvat. Haikeuden nostaessa päätään huomaa, että jokin muukin on muuttumassa. Ei pelkästään se, että luopuu wapusta kaksoisveellä. Se, ettei muista enää teekkarilauluja. Ja jos laulattaa, ei kukaan ympärillä osaa niitä. Huomaa, että niiden tuominen tähän ympäristöön on täysin nurinkurista. Luopuu ajatuksesta, että näissä on jotain siistiä. Koska se, mitä on nyt, on oikeastaan itselle paljon siistimpää ja sen hyväksyminen on käsittämättömällä tavalla haikeaa.

En tiennyt sinä elokuisena keskiviikkoiltana, kuinka paljon niitä ensisilmäyksellä mieleenpainuneita ihmisiä tulenkaan joskus kaipaamaan. Sinä pienikokoinen tyttö, jolla oli Hello Kitty -paita. Missä olet nyt kun sinua ikävöin? Tule takaisin sieltä triljoonan kilometrin päästä ja hymyile valloittavaa hymyäsi, naura hykerryttävää nauruasi. Sinä Tiktakin Empun kaksoisolento, miten olenkaan saanut jakaa iloja ja suruja kanssasi, itkeä siniseen trikoopaitasi hihaan suolaisen läikän. Missä olet, kun sinua ikävöin? Hengailet, ethän loittone. Sinä oranssihiuksinen sydän, miten puolestasi olenkaan onnellinen. Missä olet kesällä, kun tarvitsen hyväntuulisuuttasi? Sinä hurjan tuttu vaaleatukkainen tyttö. Kuinka oletkaan aina läsnä, kun sinua tarvitsen. Ja sinä rokkipoika, miksi erkaannut meistä? Eikö yhteishenki tavoita sinua? Ja Sinä. Et jauhakaan stadia, vaikka klangi kuuluu äänestäsi edelleen. Tyylisi on edelleen harkittu, mutta en siihen kiinnitä enää huomiota. Miten oletkaan siinä. Ethän koskaan häviä.

Olavi Uusivirran tämänpäiväiseltä vappukeikalta tarttui pätkä kappaleesta Viimeinen kesä.

Minun pääni sinun sylissäsi
on kaikki sinun sylissäsi
kuuntelen sun hengitystä
missähän me ollaan
kuusikymmentäneljä-vuotiaina
täälläkö ollaan silloin?

Kuuntele kuinka sieluni laulaa, outoja musisoi

Kuuntele kuinka meret pauhaa, harjuilla huminoi.

Elämmekö viimeistä kesää? Muutoksien aiheuttama haikeus. Onko näin hyvä?

Valveunessa

Olen unessa. Kävelen eteenpäin sumun ympäröimänä, kaukaisuudessa häämöttää valonpiste. Etenen kohti valoa, mutta mitä lähemmäs kuljen, sitä kauemmas se tuntuu minusta loittonevan. Äänet kuuluvat ympärilläni ikään kuin sukeltaisin veden alla, hämmentävä ulina ja puuroutuva äänimassa värähtelee tärykalvoilla. Jalkani ovat kevyet ja askel kulkee pumpulinpehmeänä ponnahduksena pitkin vaaleaa, utuista mattoa. En voi pysähtyä, enkä kääntyä katsomaan taakseni. Tummat sävyt kutittavat niskaa. Ei tarvitse hengittää.

---

Joskus elämässä tuntuu, kuin kulkisi usvassa, sumussa, unessa. Kaikki päivät toistensa jälkeen ovat samanlaisia, harmaita. Vaikka käytännössä elämässä onkin ohjelmaa ja sisältöä, niiden kaiken läpi paahtaa vain samalla ankealla tempolla. Kiinnekohdat puuttuvat. Huomaat, että taas on maanantai. Miten aika onkaan vierähtänyt näin nopeasti? Mitä viikossa tapahtui? Mihin aika juoksee, enkä saa siitä mitenkään kiinni? Olet ehkä niin väsynyt kaikesta, että asiat tuntuvat sulautuneen yhdeksi suureksi mössöksi, josta on vaikea eritellä, mitä ja missä oli milloinkin.

Ihminen usein kaipaa elämäänsä kiinnekohtia. Tapahtumia, joita odottaa, asioita, joita voi suunnitella. Muistan ajan, jolloin elämässä oli potentiaalisia kiinnekohtia: tapahtumia ja juhlia, jotka ikään kuin veivät elämää eteenpäin. Luulin pitkään, että suunnitteluun tarvitaan kaksi. Havaitsin aivan äskettäin, että suurin osa kahden kaupan suunnitelmista oli tapahtunut vain oman pääni sisällä - ja niistäkään harva toteutui. Tämän tajuamisen jälkeen kiintopisteen merkitys on muuttunut täysin.

Voin itse suunnitella itselleni tärkeitä tapahtumia, asioita, kiinnekohtia. Vielä mahtavampaa on ymmärtää, miten jokainen päivä on huippuhetki. Ja miten pieniäkin asioita kannattaa odottaa. Sumussa eläminen on niin ankeaa, että hetkellinen itsensä ravistelu on jokaiselle suositeltavaa. Jos aamulla töihin tai kouluun mennessä odotat sitä, että illalla tapahtuu - tai koko viikon odotat, että viikonloppuna tapahtuu - unohdat elää siinä välissä olevan ajan. Miksi hukata hetkiä, kun jokaisesta voi nauttia? Älä ole unessa, kun olet valveilla.

Nähdäkseen siel ei mitään oo

Vaik käyttäis kirkkainta valoo
Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

Yllämainitusta tekstinpätkästä kiitos Christel Sundbergille.

Kyseiseen kappaleeseen kuuluva bassoriffi soi jatkuvasti päässäni. 

Penkkiurheiluvaimo

En ole juuri koskaan seurannut urheilua televisiosta, enkä oikein päässyt jyvälle penkkiurheilun hienoudesta. Meillä kotona kun molemmat meistä siskoksista harrastivat käytännössä vain musiikkia, eikä vanhemmistakaan kumpikaan mikään joukkuelajifanaatikko ollut, ei tapana ollut seurata juuri mitään matseja. Ehkä teen virheen myöntäessäni, että ensimmäinen lätkämatsi, jonka olen keskittyen seurannut alusta loppuun oli viimekeväinen Suomen ja Ruotsin välinen finaaliottelu. Siihenkin todennäköisesti keskityin vain, koska kyseessä oli erittäin voimallinen yhteisöllinen tilaisuus ja eksyin Otaniemen teekkarikylään äijähienhajuiseen parinsadan hengen kollektiivikisakatsomoon. Siellä ollessani ymmärsin kuitenkin hetkellisesti penkkiurheilun hienouden ja huuman. Ottelun loppua kohden pulssi kiihtyi, äänenvoimakkuus kisakatsomossa kasvoi maksimaalisesti ja kun tulos selvisi voitoksi kotiin päin, täydellinen sanoinkuvaamaton hurraahuutojen ja onnenkyynelten sekamelska täytti katosta satelevine konfetteineen (kyllä, teekkarit osaavat) tilan. Euforisesta huumatilasta huolimatta en ole innostunut sen koommin seuraamaan mitään urheilua.

Olen monesti miettinyt, mitä tapahtuisi, jos oma puoliso olisi fanaattinen penkkiurheilija. Lähipiirissäni olen todistanut, miten miehen seuratessa mitä erilaisempia urheilulajeja on silloinen tyttöystävä, nykyään vaimo, alkanut tietoisesti kiinnostua ja seurata kumppaninsa kanssa futista, koripalloa, amerikkalaista jalkapalloa, lätkää... ja tehnyt matsien katsomisesta yhteisen harrastuksen, joihin satunnaisesti kuuluu aiheeseen sopivaa ruokaa ja herkkuja. Kyseinen naishenkilö on kuitenkin aina jollain tasolla ollut kiinnostunut erilaisista joukkuelajeista, toisin kuin eräät. Todistusaineistoa penkkiurheiluvaimoista löytyy kuitenkin sellaisistakin ystävistäni, jotka eivät itse käytännössä ymmärrä mitään siitä lajista, mitä oma siippa fanaattisesti seuraa, mutta antavat toisen puoliskon innostuksen lajin parissa kukkia ja kuulemma kykenevät helposti keskustelemaan tunnin jalkapallosta ymmärtämättä keskustelusta juuri mitään. Jotenkin kierolla naisellisella tavalla he saattavat miespuoliselle olon, että hitto, on hieno tyttöystävä, kun jauhaa fudiksesta meikän kanssa!

Kiltisti olen aikoinaan toiminut moottoripyörä-, mönkijä-, ja moottorikelkkavaimona ymmärtämättä kyseisistä rakkineista yhtään mitään, mutta oppinut nauttimaan kyydissä istumisesta ja hankkinut asiaankuuluvat varusteet (jo halvan henkivakuutuksen puitteissa). Yhtä vähän olen ymmärtänyt konsoli- ja tietokonepeleistä tai dataamisesta, mutta oppinut keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta ja osallistumaan tekemiseen, mikäli tilanne sitä vaatii. Tosin siinä vaiheessa, kun minulle lyödään pleikkakapula käteen, voin todeta, että 8-bittinen Nintendo on se, mitä olen viimeksi hakannut (ja sellainen löytyy kaapista toimivana kera Super Mario 3:n), en voi esittää fiksumpaa kuin olen. Itse asiassa naisellinen tietynasteinen bimbous pätee kaiken muun "miehisen" harrastuksen omaksumisessa paitsi urheilussa. Naisella on oikeus kysyä koneista ja laitteista, mutta ei urheilusta - ainakaan matsin aikana! Pleikkapelin kun voi aina laittaa pauselle ja moottorikelkan pysäyttää keskelle aakeeta laakeeta. 

Penkkiurheilijavaimon kohtalo on siis sinänsä haasteellinen, sillä en usko kykeneväni selvittämään jonkin niinkin itselleni epämielenkiintoisen asian, kuin vaikkapa jalkapallon, sääntöjä ja pelin rakennetta itsenäisesti siihen pisteeseen, että kykenisin kahden kesken sohvannurkassa istuen vahtaamaan kokonaisen illan peliä. Siinä tapauksessa, jos toinen osapuoli on kärsivällisesti valmis ottelun aikana selvittämään, mitä missäkin tapahtuu, voin harkita asiaa. Muut harrasteet ovat sen verran helpommin lähestyttäviä, että henkilökohtaista innostustakin saattaa löytyä. Kolikon kääntöpuolena on toki se, miten saadaan äijänköriläs pitkille hiihtoretkille lapin erämaisemissa tai jazzpianokonserttiin, kuoroesitykseen saatika musikaaliin haukottelematta sekä ymmärtämään lukuisat muut musiikkiin ja taiteeseen liittyvät harrastukset. Suhteellisen helppo ratkaisu olisi kalastaa hiihtävä taiteilijahörhö, mutta liika samanlaisuus tekee elämästä melko tylsää, eikö?

Olet kaunis, muista se.

Ihmisellä on taipumus vertailla. Itseään toisiin ja keskenään taitoja, koulumenestystä, ulkonäköä, lauluääntä, huumoria, ... lista jatkuu loputtomiin. Meissä on jo ensimmäisiltä koululuokilta alkaen sisäänrakennettu kilpailuvietti, tottumus siihen, että asioita ja ihmisiä laitetaan paremmuusjärjestykseen. On koulun hiihtokilpailuja, kuvaamataidon piirustuskilpailuja, musiikin laulukoe, englannin aineen arvostelu, villasukkien kutomistaitojen näyttäminen - kaikki mitä teemme koulussa, arvostellaan. Jopa tahtomattamme meidät asetetaan paremmuusjärjestykseen. Kun jatkamme opintojamme peruskoulun jälkeen, huomaamme, että ei riitä, että lautakuntaan lähtiessä äidinkielen aineesi hipoi ällää. Takaisin saattaa tulla mikä arvosana tahansa riippuen siitä, miten muualla Suomessa on kirjoitettu. Ylioppilaat gaussataan niin, että älliä ja iitä tulee yhtä paljon, väliin jäävä tavara on tusinaa, mutta kaikki eivät voi olla täydellisiä, vaikka niin todellisuudessa olisikin. Vaikka kaikkien kevään ylioppilaiden kirjoittama aine lähtisi omalta koululta täydellisenä, lopputuloksena olisi todennäköisesti edelleen yhtä monta hylsyä ja huippua. Järjestelmä sanelee, että ihmiset on pakko laittaa paremmuusjärjestykseen.

Eikä riitä, että koulussa opimme tiedostamattamme kilpailujärjestelmän. Joka puolella ympärillämme kuhisee erilaisia vertailutilanteita. Televisiosta meille syötetään esimerkiksi laulukilpailuja, jossa rankataan nuorisoa muka parhaan äänen ja esiintymistaitojen perusteella. Jos näitä ohjelmia erehtyy seuraamaan, voi huomata, että paremmuusjärjestys ei synnykään välttämättä sillä perusteella, kuka olisi oikeasti taitavin, lahjakkain - sikäli mikäli laulamista voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen. Ihmisillä kun on erilaisia ääniä, tyylejä ja sävyjä laulaa. Kilpailussa pärjää se, joka on mediaseksikkäin, se, joka miellyttää eniten yleisöä. Jos kaksi laulutaidoiltaan tasaväkistä, tässä tapauksessa naispuoleista, ihmistä kilpailee keskenään, heidän kohdallaan vaakakuppi sattuu jostain syystä kallistumaan sen puoleen, kumpi on ulkoisesti viehättävämpi. Raakaa peliä.

Missikilpailut, kauneuskilpailut, haussa olevat huippumallit. Kaikki niissä on kiinni siitä kuka on kaunein. Vai onko? Kauneus on katsojan silmässä. Jokainen, joka osallistuu kauneuskilpailuun, on jo kaunis. Taas vertaillaan, laitetaan paremmuusjärjestykseen jo valmiiksi samalla viivalla olevat. Täysin tarpeetonta. Miksi jonkun pitää olla ylitse muiden? Tässä kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa on melko harvinaista, että jotakin asiaa ei vertailtaisi. Ei siis ihmekään, että pahoinvointi lisääntyy etenkin nuorten tyttöjen keskuudessa. Kilpaillaan keskenään siitä, kuka on hoikin, mutta samalla pitäisi olla muodokas. Ulkonäkö on kaikki kaikessa. Ja koska yhteiskunnan standardeihin soveltuvalla mediaseksikkäällä ulkonäöllä saa eniten huomiota ja suosiota, siihen pyritään ja siitä kilpaillaan. Jatkuva vertailu sumentaa käsityksen siitä, mikä on oikeasti kaunista. Todellinen kauneus kuitenkin tulee itsevarmuudesta. Vaikka olisi kuinka standardimittainen ja ihannetyyppinen, mutta ei usko itseensä, on harvoin viehättävä muidenkaan silmissä. Puolestaan ihminen, jolla on terve itsetunto ja on sinut itsensä kanssa, on usein niin viehättävä jo olemuksellaan, ettei kukaan kyseenalaista hänen ulkomuotoaan. Vaikka vertailutilanteita on jatkuvasti, terveellä tavalla itsevarma ihminen ei alennu vertailun kohteeksi vaan kantaa itsensä mielipiteistä huolimatta.

On vaikeaa olla kaunis, hyvä, taitava, jos ei ole koskaan se paras. Se, että on jonkun tahon mielestä paras, ei kuitenkaan tarkoita, että sitä on kaikissa asiaan liittyvissä piireissä. Numerot ja ylenpalttiset kehut eivät välttämättä kerro mitään ihmisen taidoista tai kyvyistä. Kilpailuyhteiskunnan tulisi herätä ympärillä vellovaan pahoinvointiin ja luopua vertailuista. Koululuokassa jokaisella oppilaalla on oikeus olla hyvä ja lahjakas, kenenkään ei tarvitsisi olla paras. Tyttökavereiden kesken kaikki voisivat olla kauniita ilman, että yhden kauneutta korostetaan ylitse muiden. Itselleenkin pitää vähän väliä vielä aikuisiällä muistuttaa, että jos jotakuta ystävistäni pidetään yleisesti viehättävänä, se ei ole pois minulta. Päin vastoin, voisin olla ystäväni puolesta onnellinen, että häntä pidetään kauniina ja vielä onnellisempi, jos hän itse ymmärtää pitää itseään viehättävänä kaikista kilpailutilanteista huolimatta.

Olet kaunis, muista se.