Tunnevyöryjä

Viimeisen parin viikon aikana olen jälleen säveltänyt & sanoittanut kolme kappaletta. Vuoden sisällä biisejä on tainnut tulla kaikkineen parisenkymmentä. Olen huomannut, että biisit tulevat aina rykäyksittäin, erikoisista hetkistä ja tunnetiloista. Tunnevyöryinä. Usein elämän kummallisimmat solmukohdat purkautuvat pakollisena tarpeena ottaa kitara käteen tai istahtaa pianon ääreen ja alkaa pulputtaa säveliä ja sanoja.

En oikein tiedä, mitä näille kappaleille pitäisi tehdä? Ne ovat käytännössä tunteiden käsittelykeino, mutta jollakin tavalla niistä tulee kuitenkin aina melko kelpo biisejä. Ja kun välillä tyylilajitkin heittelevät, niin ei yhdelle ja samalle bändille tai samaan genreen voi kaikkia tunkea. Välillä tunnistan kappaleissa itsestäni naiivin pikkutytön, toisinaan elämän rosoisuus heijastuu sekä sanoissa että melodia- ja harmoniakuluissa. Äskettäin tein kappaleen, jota tehdessäni en edes tiennyt, mistä ihmeen alitajunnasta moinen biisi edes tuli. Tänään musiikkianalyysin tentissä pohdin, ovatko aikansa suuret säveltäjänerot kokeneet samanlaista flow:ta. Ovatko Beethoven, Chopin, Mozart olleet tunteidensa vallassa tehdessään tunnetuimpia teoksiaan? Jos joku analysoisi omia kappaleitani parin sadan vuoden päästä, mitä ne tulkitsijalle kertoisivat?

Jännintä tässä on se, että juuri, kun uskottelee itselleen olevansa tasainen ja mielenliikkeet hallinnassa, jostain puskan takaa hyökkää lisää x-factorilla tunnepakkaa sekoittavia tekijöitä. Luovana ihmisenä voin todeta, että onhan tämä ihan siistiä, mutta välillä voisi olla kiva saada tunnetiloja aisoihin. Kyllähän se outputtina tullut biisi välillä kohdentaa ja käsittelee omia kokemuksia ja ajatuksia, myös puhuminen ja päiväkirjaan kirjoittaminen. Mutta välillä voisi olla ehkä helpompaa olla tasaisempi tallustelija. Vaan olisiko helppo elämä aavistuksen tylsempää?

Silmäni avaan, nyt sen ymmärrän,
miksen sitä ole ennen nähnytkään?

Silmäni suljen, en tahdo ymmärtää.
Helpompaa ois, jos en sitä näkiskään.