Järki ja tunteet puntarissa

Olen viimeaikoina pohtinut paljon elämää suurempia kysymyksiä. Miettinyt kaikenlaisia kummallisuuksia ja todennut, että olisi ehkä helpompaa, jos en miettisi ja punnitsisi asioita näin paljon. On hämmentävää huomata, miten omassa päässä lopulta risteilee niin monenlaista ajatusta. On syntymälahjaksi saanut aivot, jotka prosessoivat asioita kuin asioita, toisinaan vähän liikaakin. Olisinko onnellisempi, jos en ajattelisi näin paljon? Miten helppoa olisi vain aina tilanteissa tarttua fiiliskorttiin, mennä tuulen mukana kuin höyhen, elää huoletta huomisesta. Mutta järjen voitto on lopulta aina se kortti, joka lyödään pöytään. Kun ajattelee ja pohtii maailmaa monelta kantilta, huomaa, ettei ole ollenkaan helppoa moraalitajuisena järki-ihmisenä mennä, tehdä, olla. Se on vähän kuin yrittäisi olla jotain muuta, mitä on, koska haluaa uskotella itselleen olevansa muuta. Fiilistelee tietyissä rajoissa, järjen häivähdyksen pilkistäessä mieleen aina takaraivosta. Täysin nollat taulussa juokseminen tuntuu vähän siltä, kuin löisi itseään.

Keskustelin hyvän ystäväni kanssa siitä, miten toiset pohtivat maailmaa ja asioita monelta kantilta; punnitsevat, järkeilevät, käsittelevät. Käyttävät älyllistä kapasiteettiaan jatkuvasti prosessoimiseen. Ja miten toiset turhautuvat tällaisiin, kun eivät jaksa järkeillä vaan elävät hetkessä. Kyseinen ystäväni totesi, että ei jaksaisi hetkeäkään oikeasti pohtia jotain elämän filosofiaa - mikä omasta mielestäni taas on ihan normaali keskustelunaihe. On lohduttavaa huomata, että meillä on toisemme. Järki ja tunteet, kummallakin kumpaakin, toisella toinen ominaisuus vaan korostuu tietyissä tilanteissa enemmän. Pidämme toisemme aisoissa tasapainottamalla kumpaakin ääripäätä ja itse voin ottaa mallia ystäväni hetkessä elämisestä, kuitenkin hyväksyen sen seikan, että vaakakuppi kallistuu lähes aina järjen puolelle, halusin tai en.

Olisinko siis oikeasti onnellisempi, jos eläisin pelkästään heittäytymällä? Olen yrittänyt kokeilla, mutta huomannut sen suurimmalta osalta huonoksi vaihtoehdoksi itseni kaltaiselle pohtijalle. Ei voi liiaksi yrittää muuttaa sitä, mitä on - ja miksi pitäisi? Ennemminkin voisi oppia arvostamaan itsessään niitäkin ominaisuuksia, joiden ei ymmärrä olevan osa sitä valloittavaa persoonaa, joka tekee minusta minut. Kenelle sitä loppujen lopuksi tarvitsee perustella, miksi on sellainen kuin on? Ei kenellekään muulle kuin itselleen. Vasta jos ymmärtää tämän, muutkin voivat arvostaa sinua sellaisena kuin itse olet. Päässä järki, sydämessä tunne. Neuvon kuitenkin itseäni, löysää vähän ja anna mennä, tämän kerran.

Sä alat vihdoin viimein käsittää,

ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään

Etkä voi yhtään mitään menettää,

joten anna mennä, joten anna mennä.

Kaunis, rietas, onnellinen

kaunis, rietas, onnellinen.

- Kaija Koo

Talvimyrskyn tunnelmissa

Kuvittele herääväsi aamuyöllä tuulen ujeltavaan ääneen, ikkunan takana heiluvan pihakoivun natinaan ja pellikattojen paukkeeseen. Havaitset joka puolella olevan pilkkosen pimeää ja huomaat sähköjen menneen poikki. Jatkat uniasi ulkona riehuvasta myrskystä huolimatta.

Aamu valkenee, kirkkaana, aurinkoisena, kauniina. Silti ulkona tuuli pyörittää pyykinkuivatustelinettä kuin hyrrää; ulkorapuilta matot ovat lennelleet pitkin pihaa ja koko piha on täynnä risuja. On kuin olisi huhtikuinen kevätaamu - mittari näyttää yhdeksää plusastetta ja jos ulkona olisi lintuja, ne varmasti visertäisivät lauluansa. Hämmentävää kyllä, on Tapaninpäivä, lunta ei mailla halmeilla ja tiluksia tarkastellessa huomaa vielä kahden suuren kuusenkin kaatuneen poikittain kotipihaan vievälle tielle. Ei auta pyhäpäivästä, pitää mennä avaamaan tie. Joka puolella pihatien metsämatkalla on risuja ja puut ympärillä huojuvat edelleen voimakkaan tuulen vaikutuksesta. Puut saadaan pois tieltä, mutta sähköt pysyvät koko kulmakunnalta katkenneena pidempään.

On omituista palata näin internetin ja verkkoviestinnän aikakautena täysin yhteydettömään tilaan. Kännykässä ei ole aamun jälkeen toiminut verkko, kenellekään ei voi soittaa tai laittaa viestiä. Mobiiliverkkokin on katkennut. Kotona on vielä käytössä lankapuhelin, mutta siitäkin ilmeisesti ovat linjat poikki. Läppäri toki käynnistyy, mutta mokkula ei löydä verkkoa. Sisällä yhdessäkään radiossa ei ole pattereita - miten kuulla mitään uutisia, miten laajalle sähkökatkos on levinnyt? Ruokaa pitäisi laittaa, mutta mitäs teet, kun kaikki toimii sähköllä? Uusavuton nyky-yhteiskunnan nuori on aivan hätää kärsimässä. Vaan eipä hätää, maalaistalosta löytyy ihmisiä, jotka ovat eläneet oikeasti tällaista aikaa. Talossa on puuhella ja paljon kynttilöitä! Jääkaapin pikku hiljaa lämmetessä kannetaan kaikki maito- ja lihatuotteet porstuaan kylmään. Kahvit keitetään hellalla ja ruuat lämpenevät puu-uunissa. Valoisalla voi lukea kirjaa, päivän pimetessä pianon, klarinetin ja viulun soittaminen onnistuu kynttilänkin valossa. Isä keksii käydä kuuntelemassa uutiset autoradiosta tasatunnein ja ajelee muutenkin lähinaapureissa kyselemässä tilannetta.

Oikeastaan on ihan vapauttavaa olla hetki täysin pimennossa. On aikaa itselle ja omille ajatuksille. Aikaa huomata, että yhteiskunta nojautuu ehkä liiaksikin uusiin teknisiin ratkaisuihin. Ilman sähköä ja viestimiä sitä tuntuu niin - ulkopuoliselta. Mutta eihän se maailma siihen kaadu. Hiljaisuudessa, kynttilän valossa sitä vasta onkin oikeaa tunnelmaa. Voi vain todeta, että palataan sitten, kun yhteydet palaavat. Oma hiljaisuuden retriitti. Kiitos myrsky ja sähkökatkos.

---

Ps. Teksti on kirjoitettu 26.12.2011 klo 19:07, eli noin 12 tuntia sähkökatkon havaitsemisesta. Kännykät käytiin seuraavana päivänä eli tänään lataamassa isän enolla parinkymmenen kilometrin päässä, kauppareissulta tarttui mukaan myös muutama retkilamppu, lisää kynttilöitä sekä paristoilla toimiva radio vastaisuuden varalle. Kännykkäverkko palautui seudulle alkuiltapäivällä, sähköt palasivat naapurustoon kuuden maissa ja meidän tontille puoli yhdeksältä illalla - 37 tuntia ilman sähköä. Hiljaisuuden tunnelmoinnin jälkeen voi todeta, että onhan se sähkö nykypäivänä omalla tavallaan elinehto, mutta sen puuttuminen herättää huomaamaan, miten kiitollinen sitä voikaan olla asioista, jotka yleensä ovat itsestäänselvyyksiä.

Joulutunnelmaa etsimässä

Lapsuudessa joulun tunnelman syntymiseen liittyi olennaisesti lahjojen saaminen ja varsinkin niiden etsiminen ja tonkiminen joka kaapista kotona joulun alla. Parasta oli pakettien pyörittely ja arvailu, mitä paketissa mahtaa olla. Uteliaisuus ja jännitys kiteytti lapsuuden joulun. Toisaalta oli jotenkin ahdistavaa, jos löysi jostain paketoimattoman lahjan ja tiesi, että lahja on tarkoitettu minulle. Tuntui, että olisi tehnyt jotain todella väärää ja nyt joulu on pilalla, kun oikeasti tiedän, mitä paketista tulee. Kultaisella 90-luvulla perinteeksi muodostunut jouluostosreissu Ravattulan Anttilaan (en tiedä, mikä kyseinen kauppakeskus on todellisuudessa nimeltään) myös vahvisti joululahjoihin liittyvää hypetystä. Oli hurjan jännittävää kierrellä itsekseen isossa kauppakeskuksessa ja yrittää löytää jotakin äidille, isälle ja siskolle. Yleensä äiti sai jonkinlaisen keittövälineen; kulhon, pullasudin, essun, mitänäitänyton; isä lakritsia tai kirjan; siskolle menin ostamaan joskus aivan jäätävän paidan (9-vuotiaan mielestä se oli hieno, 12-vuotiaan isosiskon mielestä se oli jotain aivan hirveää). Jouluostoksilla piti varoa, ettei vahingossakaan törmää äidin ja isän ostoskärryihin, muuten olisi saattanut oikeasti nähdä kaikki ne ihanat lelut ja pelit, joita oli toivonut, mutta ei kuitenkaan halunnut ennen joulua tietää, tuliko niitä paketista.

Lapsuuden jouluun liittyi monta muutakin perinnettä ja asiaa, jotka tekivät joulusta joulun. Piparien leipominen ja isän joka joulu suunnittelema ja toteuttama arkkitehtoonisesti spesiaali piparkakkutalo, kuten Disney-linna, oma-ala-asteemme koulurakennus, kodin pihasauna. Joulukuusen noutoreissu omasta kotimetsästä; sen koristelu perinteisine koristeineen ja muutenkin perinteisten - osa isän ja äidin lapsuuden ajoilta - joulukoristeiden asettelu ympäri taloa. Kotona tehdyt jouluruuat ja niiden valmistelu; aattoaamuna telkkarista tullut Joulupukin kuumalinja; joulurauhan julistus ja riisipuuro sekametelisoppineen; joulusauna kotona pihasaunassa; kotiseurakunnan aattoiltapäivän joulukirkko samalla parvella, samassa paikassa joka vuosi, myöhempinä vuosina mukaan kuvioihin tuli Jouluyön messu, jossa esiinnyin viulun, laulun ja pianon kera melkeinpä kymmenenä jouluna. Muutenkin jouluun liittyvä musisointi siskon kanssa yhdessä lauleskeltuna ja soiteltuna on kuulunut olennaisesti kodin jouluun. Eikä pidä unohtaa myöskään joulupukkia, joka varhaislapsuudessa oli joku perheen ulkopuolinen tuttava, myöhempinä jouluina vuoroteltiin perheen jäsenten kesken, kuka "esittää" pukkia ja jakaa lahjat.

Enää joulun tunnelmaa ei saavuta samalla tavalla kuin lapsena. Johtuuko ehkä siitä, että jouluun on jollakin tavalla liittynyt myös mummon läsnäolo. Aikaisempina vuosina yhteinen joulunvietto, myöhemmin lapsenlasten lämpimät vierailut vanhainkodilla kaikille muillekin paikalla oleville musisoiden, tervehtien, mieltä lämmittäen. Kahtena edellisenä jouluna mukana vielä viemässä kynttilää haudalle. Tämän joulun alla havahtuminen, että ei pääsekään viemään kunnioittavaa tervehdystä paikalle, jossa kerran niin läheinen ihminen nyt lepää. Johtuuko tunnelman löytymättömyys myös siitä, että ensimmäistä kertaa joulua ei vietetäkään lapsuudenkodissa? Viime jouluna huomasi jonkin olennaisen puuttuvan joulustaan, kun oma sisko ei ollutkaan läsnä rakentamassa ja luomassa tunnelmaa. Nyt joulumieltä koittaa ehkä luoda kummipojan ja hänen kauttaan yhdistyvän suvun yhteisessä joulussa. Paikalla ovat sisko, äiti ja isä. Osa perinteistä kulkeutuu mukana, mutta paljon on myös uutta ja kutkuttavaa. Juuri joulun alla rakkaiden ystävien kanssa yhdessä vietetyt hetket lämmittivät mieltä enemmän kuin yksikään joulukoriste tai piparkakun tuoksu. Ehkä joulun tunnelman ei näin aikuisiällä kuulukaan syntyä palaamisesta takaisin lapsuuden jouluun, vaan joulumielen voi löytää nauttimalla läheisten ihmisten seurasta; olivat he sitten perhe, ystävät tai muuten rakkaat ihmiset. Ja aina voi pysähtyä miettimään sitä oikeaa, puhdasta joulun sanomaa.

Oikein hyvää ja tunnelmallista joulua!

Toivottavasti jokainen löytää omalla tavallaan joulumielen.

Syksy paketissa

Syvä huokaus. Kiireen helpottamisesta, kiitollisuudesta, hämmennyksestä, orastavasta ikävästä. Ensimmäiset kuukaudet uudessa, kivassa kotikaupungissa ja omalta tuntuvassa opiskelupaikassa ovat hurahtaneet vauhdilla. Syksyyn on mahtunut kiireitä, menemisiä, tekemistä, mutta juuri niiden kautta elämä on tuntunut elämisen arvoiselta. Olen tavannut ihania, samanhenkisiä ihmisiä ja solminut kantavia ystävyyssuhteita - ja samalla löytänyt uudelleen rakkaita harrastuksia ja aloittanut myös aivan uusia juttuja. 

Viulusta on tullut osa identiteettiäni, mitä en olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut tapahtuvan. Yhtäkkiä kesällä perustettu bändimme onkin popfolk, viulu olennaisena osana musiikkiamme. Alkusyksystä liityin Jyväskylän yliopiston sinfoniaorkesterin Sinfiksen riveihin ja elokuvamusiikkikonsertti on ollut yksi mahtavimmista jutuista vähään aikaan. Näiden lisäksi aloitin viulutunnit kuuden vuoden tauon jälkeen, kun opiskelukavereistani löytyi viulunsoitonopettaja. Olen myös löytänyt ihania kansanmusiikkihenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voi soitella ja jamitella melkein mitä vain. Katsotaan, mitä kevään kuluessa tapahtuu folkmusisoinnin saralla.

Vasta musiikkiympäristössä ollessani olen huomannut, kuinka tärkeä osa elämääni musiikki on. En vain harrasta tai soita - elän musiikin kautta. Sen ymmärtäminen, että saan opiskella ja tehdä työkseni sitä, missä olen hyvä, mitä rakastan ja mikä on osa elämääni, on todella käsittämätöntä. En ehkä osaisi arvostaa tätä näin, jos en olisi tehnyt useampaa vuotta jotakin, joka on antanut perspektiiviä siihen, mitä elämältä haluan. Nyt joululoman alkaessa  huokaisen hämmästyksestä, miten syksy juoksi vauhdilla, enkä ehtinyt tehdä juuri mitään. Hetken mietittyäni huomaan toteuttaneeni ja tehneeni aivan mielettömästi siistejä juttuja! Kurlaus/kurkkulaulanta/jodlaus/joikhauspläjäys Jaakko kulta ja rippeet ja siihen liittyen monta jamittelu- ja improvisointi-iltaa yksiössäni; bluegrassin opettelu, suurensuuri mäy-hekinen kiitos Hetalle; marimbatyöpaja, klarinetti sivusoittimena, osaava fuksilauluyhtye. Ikävöin myös älyttömästi kuorossa laulamista, joten päätin hankkiutua johonkin omanlaiseeni kuoroon. Kaikki on ollut niin älyttömän kivaa, että aika on tuntunut lentävän.

Nyt maisema vilisee silmissä, juna kulkee lounaaseen. Edessä oleva kolmen viikon tauko  läheiseksi tulleista ihmisistä ja kotoisasta ympäristöstä kuulostaa kovin pitkältä. Torstain fuksipoppoon illanistujaisten aikana taas huomasi, miten ihmeellinen onkaan yhteishenkemme. Kuluneella viikolla olen myös halannut joulun ja uudenvuoden toivotuksien merkeissä monia muita, läheiseksi muodostuneita ihmisiä, joista osaa ikävöin jo nyt. En voi olla kuin kiitollinen teistä kaikista ihanista ihmisitä, jotka olette tulleet elämääni kuluneen syksyn aikana. Ja kiitän myös kaikkia vanhoja ystäviä, jotka ovat ymmärtäneet oman paikkani etsimisen ja löytämisen.

Nyt rauhaisin mielin toivotan kaikille erittäin tunnelmallista joulunalusaikaa. Kyllä ne tontut siellä ikkunoissa kurkkivat.

Hymyileviä ajatuksia

Älyttömän hyvä fiilis, se vain tulvii jostain kaiken kiireen ja häsellyksen keskellä. Jos on peruspalikat elämässä kohdallaan, pystyy kohtaamaan kaiken ylimääräisenkin hyvillä mielin, luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, niin kuin ne yleensä järjestyvät. Elämällä on tapana kulkea niin, että vaikka jonakin hetkenä itse ei kokisikaan jonkin asian menevän "oikein", jälkikäteen huomaa, että taannoin harmitellessa oli ehkä hyväkin, että harmitti. Jotkin asiat, joiden luulee olevan itselleen hyväksi, eivät olekaan. Sitten kun maailma kaatuu niskaan ja epätoivo valtaa mielen, huomaa hetken kuluttua, että hetkonen. Tässä olen edelleen ja hengitän. En hajonnutkaan, maailma ei kaatunutkaan. Äitini tapaa todeta, että asioilla on tapana järjestyä. Niinhän se menee.

Uskon, että asioilla on tarkoitus. Elämä ei pyöri sattumanvaraisesti, vaikka välillä tuntuu, että melko randomistihan tässä pyöritään. Jos ei suunnittele liikaa elämäänsä, voi yllättyä positiivisesti. Suunnitteleminenkin on ihan okei, mutta on melkeinpä siistimpää, kun ei tiedä, mitä päivät tuovat tullessaan. Toki lähitulevaisuutta pitää suunnitella, täytellä vähän kalenteriaan, mutta on aika mielenkiintoista, ettei tiedä, missä on vaikkapa puolen vuoden päästä. Oletusarvoisesti kyllä samassa opiskelupaikassa, mutta kesä on vielä täysin avoin, kartoittamaton seikkailu - ja miltei kuplin innosta, kun ajattelen, että voin tehdä melkein mitä vain kesällä. Suunnitelmia löytyy teorian tasolla, mutta käytännön toteutus on eri juttu. Mennäkö kesätöihin? Mihin mennä? Mitä jos lähtisikin seikkailemaan ulkomaille, toteuttamaan itseään ja unelmiaan? Ajelehtia hetken päämäärättömästi, sukeltaa seikkailuun!

Tiedän kyllä, mitä haluan, mutta en kuitenkaan halua etukäteen päättää liikaa asioita, sillä noh, elämässä tulee yllätyksiä. Ensimmäisiä kertoja on sellainen olo, että kappas, olen aivan itse vastuussa oman elämäni suunnittelemisesta tai sen suunnittelemattomuudesta. On aika uskomattoman hieno tunne, kun voi itse päättää, mitä tekee tai jättää tekemättä, eikä anna muiden ihmisten mielipiteiden liikaa vaikuttaa omiin tekemisiinsä. Se vain vahvistuu päivä päivältä ja huomaan, että en ole yhtään pahoillani, että mulla on kivaa. Löysin internetin ihmeellisistä syövereistä hienoja iskulauseita, jotka haluan kaikkien ottavan omakseen.

Know what you want.

Do what you love.

Live your passion.

Chase your dream.

Be free.

Stand for something.

Get more out of life.

Smile.

Believe in yourself.

Nämä mielessä pitäen elämä on aika tavoittelemisen arvoista, eikö?

Lankavyyhtejä kerimässä

Miten ihmeessä sitä tietää, mitä elämältä haluaa? Kaikessa kompleksiudessaan elämä on kuin lankavyyhti, jota purkamalla ei asiat selviä, vaan löytääkin aina vain uusia langanpätkiä ja niitä kerimällä muodostaa itselleen uusia lankakeriä. Mutta mistä sitä tietää, mistä narusta vetää ja mihin suuntaan sitä lähteekään keräänsä kerimään? Valitsenko oikein, jos otan tabula rasan, valkoisen, tuntemattoman langan ja jätän koskematta muihin vaihtoehtoihin, vaikka tiedän, mitä osa ehkä toisi tullessaan? Unohdan kaiken ja sukellan täysin tuntemattomaan? Vai yritänkö kiskoa sinistä, turvallista, tuttua lankaa takaisin, vaikka tiedän, että tästä narusta on jo päästetty irti? Entä jos tartun keltaiseen, kirkkaaseen, optimistivaihtoehtoon? Menetänkö elämässäni mahdolliset jännittävät hetket? Miksi kerin sitä punaista lankaa, joka polttelee sormia, mutta samalla satuttaa? Samalla huomaan muiden langanpäiden pikku hiljaa häipyvän näkyvistä, vaikka niin ei olisikaan tarkoitus.

On niin vaikea päättää, mihin vaihtoehtoon sitä tarttuisi. Hyppy tuntemattomaan on aina hullun puuhaa, mutta toisaalta, jos ei koskaan riskeeraa mitään, ei voi saadakaan mitään. Pitäisikö tarttua vain sokkona johonkin ja alkaa keriä itselleen hyvää kerää? Entä jos valitsen väärin? Entä jos se tie vie harhaan? Hyvä ystäväni kerran totesi, että olisi kovin kiitollinen, jos saisi kristallipallon, josta näkisi itsensä kymmenen vuoden kuluttua. Sitten voisi nyt tietää, mitkä ratkaisut ovat hyviä ja mitkä eivät. Haluaisinko kuitenkaan oikeasti tietää, missä olen kymmenen tai viiden vuoden päästä? Tekisinkö silloin täysin vääriä ratkaisuja tässä hetkessä?

Kysymyksiä kysymyksien perään. Sitä on elämä. Valintojen lankakeriä. Johonkin pitää tarttua ja kierittää omannäköistään vyyhtiä. Toisaalta, vyyhtiä voi aina alkaa purkaa, jos huomaa valinneensa väärin. Purkaminen on turhauttavaa, mutta jos vain heittää kerän lattialle ja antaa sen purkautua itsestään, on kädessä äkkiä pelkkä narun pää. Huonoistakin ratkaisuista pääsee eroon helposti. Ja voihan sitä tarttua useampaankin narunpäähän, mutta sekalainen vyyhti on aina sekalainen.

Hengähdys.

Otan uusavuttoman neulojan monivärisen villalangan ja teen mahdollisimman värikkäät villasukat, kun en koskaan ole ollut hyvä tekemään päätöksiä.

Kiire

Mistä se syntyy?

Miksi kalenterissa ei olekaan yhtäkkiä tyhjää? Ja jos on, alkaa ahdistaa, että sekin aika pitäisi käyttää niiden tekemättömien tehtävien tekemiseen. Ajatukset edessä olevista töistä ja tehtävistä alkavat kasaantua ja melkeinpä ahdistuksen tapainen möykky sisällä kasvaa hiljalleen, kunnes yhtäkkiä huomaa kauhukseen olevansa täysin stressin valloissa. Mikä avuksi?

Eihän minulla ole kiire. Miksi olisi ja mihinkä sitä kiirehtisin? On opiskeluun liittyviä tehtäviä, ja jos ne tekee suhteellisen säännöllisesti, ei pitäisi tulla kiire. Kaiken järjen mukaan niille pitäisi jäädä aikaa. On myös harjoittelua, harrastuksia, soittamista, mutta kyllähän niillekin jää helposti aikaa. Ainakin pitäisi jäädä. Silti tuntuu olevan kiire, jos harjoittelua on liian vähän ja se ei edistä soittamista ja jos vaikka on tulossa konsertti, tutkinto, seuraava soittotunti, seuraava laulutunti, johon pitäisi olla harjoiteltuna jotakin. Tuntuu, kuin koko ajan olisi tiistai ja laulu-, vapaasäestys- ja kitaratunnit. Missä välissä en ehtinytkään kunnolla treenata? Lisäksi tulisi pitää itsestään huolta, liikkua ja nukkua. Lenkillä käymiseen ja jumppaan on oltava aikaa. Unta täytyy saada riittävästi, jotta jaksaa kiirehtiä. Keho kertoo, kun pitää liikkua ja levätä. Kävelyllä Jyväsjärveä ympäri sitä huomaa, että ei tässä oikeasti ole mihinkään kiire. Mieli puhdistuu ja pysähtyy. Yöllä sitä ei ehdi edes ajatella mitään, paitsi nähdä sekavia unia.

Vaikka kuinka ajattelisi, että tässähän minä nyt olen ja teen, enkä stressaa, jostain se hyökkää - jatkuvalla tahdilla kasautuen, aikataulupula. Eikö ihminen voisi vain elää juuri tässä hetkessä? Ei minulla ole oikeasti mihinkään hoppu, eivät ne asiat etene ajattelemalla, että niitä pitää tehdä. Eikä sillä, miellyttäviä asioita ovat, mutta jokainen voi varmasti samaistua kiireen tunteeseen. Mitä jos nyt päätän, että en ajattele kuin kuluvan viikon asioita? Tämän päivän asioita? Pystynkö luopumaan kiireestäni ja hengittämään rauhaa?

Näin pyrin tekemään. Revin kiirepaholaisen irti mielestäni ja käärin pakettiin keittiön kaapin perälle. Siellä se saa mököttää ja tökkiä kääreitään, joskus ehkä päästä valloilleen, mutta sitten sen voi tunkea taas pois silmistä, pois mielestä. Päätän, että tästä päivästä lähtien pyrin elämään ja olemaan kiirehtimättä. Josko typerä stressintapainen siitä lannistuisi ja ehtisi nauttimaan asioiden tekemisestä.

---

Ps. Nukuin pommiin, mutta ei onneksi ole kiire.

Hiljaisuus

Ihminen on jatkuvasti liikkeessä. Jalka nousee toisen eteen, asfaltti vilisee silmissä. Tuoli tuntuu istumalihaksissa, jalat puutuvat, pitää vaihtaa jatkuvasti istuma-asentoa. Reidet huutavat hoosiannaa viidennessä kerroksessa portaissa. Kädet kirjoittavat, sormet soittavat, etusormi painaa hissin nappia. Oikea käsi kättelee ja hämmentää kahvilusikalla maitokahvia. Suu käy syödessä; kieli, huulet ja leuka tekevät taukoamatonta jumppaa puhuessa. Jos oikein keskitty, voi tuntea nenän hienoisen värähtelyn hengitettäessä. Äänihuulet mukailevat ilmavirtaa. Ääniaallot tunkeutuvat korvaan ja pienen pienet vasarat hakkaavat tum-tum-tum muuntaen äänisignaalit aivoihin tiedoksi. Jatkuva liike uuvuttaa. Ja jos päässä on henkisesti jatkuvaa ajatusliikettä, on vaikea pysähtyä todella paikalleen. Vaikka on yksin, istuu paikallaan, tuijottaa kynttilän liekkiä ja kuuntelee vesikiertopatterin kohinaa, jatkuva sosiaalinen häly ja melu soi silti korvissa. Tidi-tidi-tidi, tam-tam-tam-tam, sitä ja tätä ja tota, mitä kaupasta pitäis ostaa, vitsi kun on huomenna pitkä päivä, mitäköhän laitan päälle, laiiilaillai... Jossakin välissä tulee tarve pysähtyä.

Kun yrittää oikein olla paikallaan, täydessä hiljaisuudessa, voi kuulla oman sydämensä sykkeen ja tuntea rintakehän kohoilevan hengityksen tahtiin. Jos makaa pitkään paikallaan hiljaa ja suuntaa keskittymisensä kehon rentoutumiseen, voi tiedostaa omien lihastensa vaivihkaisen puutumisen ja voi kokea rentoutumisen yhteydessä, kuinka keho pikku hiljaa ikään kuin irtoaa lattiasta. Huomaa, miten kädet tuntuvat erityisen painavilta ja vaivihkaa lakkaa tuntemasta erikseen kunkin sormen lihakset. Kämmen on yksi möykky käsivarren jatkeena. Varpaat menettävät merkityksensä, lattiatuntuma pohkeiden alla häviää. Hengitys tasaantuu hyvinkin automaattiseksi rintakehän kohoiluksi ja mieli alkaa tyhjentyä. Jos vielä keskittyy hiljaiseen ympäristöönsä, voi kuulla vesikiertopatterin kohinan lisäksi rappukäytävästä kantautuvat äänet, etäistä kaupungin vilinää, erilaisten sähkölaitteiden hurinan - ääniä, jotka kuuluvat vain hiljaisuudessa. Ne soivat omaa sinfoniaansa; patterin veden litinästä voi pitkään kuunneltuaan havaita jonkinlaisen jatkumon, melodiakulun, joka toistuu. Jääkaappi pitää säännöllisesti samantyyppisen hurinan. Sienäkello tikittää sekuntinsa. Rappukäytävässä kuljetaan yllättävän usein tiistai-iltaisin.

Hiljaisuus on uskomaton voimavara. Sitä ei osaa kaivata ennen kuin on paljon sosiaalisesti aktiivinen; puhuu erilaisten ihmisten kanssa koulussa kasvotusten, vapaa-ajalla puhelimitse, käyttää sormiaan chattiin kirjoittamiseen, näpyttelee tekstiä koneelle, soittaa ja laulaa yksin ja yhdessä, erilaisia soittimia, useita tunteja päivässä; kuuntelee radiota ja erilaista musiikkia sekä hyräilee mielessään jatkuvasti erilaisia kappaleita. Hiljaisuus tulee käsin kosketeltavaksi metsässä, suolla, kaukana kaikesta asutuksesta, keskellä ei-mitään. On vain silmiinkantamattomiin märkää sammalta ja turvetta, kitukasvuisia mäntyjä siellä täällä. Kun siihen pysähtyy ja hengittää, huomaa, että mielikin on kaukana kaikesta. Luonto tyhjentää ajatuksen. Hiljaisuus soi.

Rakkaudessa ihmisiin, kulttuuriaktiviteetteihin, rientoihin ja musiikkiin ymmärtää, että hetkellinen hiljaisuus on välttämätöntä. Hengähdyksen jälkeen pää ja korvat palaavat jälleen puhtaalta pöydältä sosiaalisen sekamelskan pariin ja pystyy taas erottamaan paremmin vivahteet kaikesta - nauttimaan monin verroin elämän kietoutumista.

Carpe diem

Huomenta aamuaurinko. Säteesi tulvivat juuri oikeasta kulmasta seitsemännen kerroksen yksiöni ikkunan sälekaihtimien lomasta sisään. Sinkoutuvat alkovin valkoiselle seinälle leikkien ja tanssien ikkunalaudalla olevien huonekasvien varjojen kanssa.

Huomenta järvi, kirpeänä, tyynenä, kylpien aamuauringossa. Päivästä toiseen siinä möllötät, tänään erityisen rauhallisena ja jostain päin varmasti jo huurteessa. Vetesi on kylmennyt, asettuu talvea varten. Jonakin aamuna huomaat, miten pintasi on saanut jäisen, puhalletun maitolasin sävyisen peitteen.

Talvi tekee tuloaan, pikku hiljaa, kaikkien tiedostamana mutta silti varkain. Maa on huurussa; harmaaseen kidepeitteeseen kietoutuneet vaahteranlehdet nurmikolla ritisevät askeleen alla. Ilmassa on kirpeyden tuntua, pipoa pitää vetää enemmän korville ja kietoa kaulahuivia tiukemmalle. Uloshengitettäessä huurteiseen ilmaan jää leijumaan lämmin höyry. Ilma on raikas, kaupunki kuulostaa rauhoittuvan talvea varten.

---

Tässä istun ja hengitän syvään aamua, tätä hetkeä. Auringon noustessa korkeammalle valonsäteet muuttavat kulmaansa ja varjot seinillä vaimentavat tanssinsa. Kohta tämä hetki on ohi.

Dum loquimur fugerit invida aetas:

Carpe diem, quam minimum credula postero!

Ilma, jota hengitän

Istumme siskon kanssa pehmeälöylyisessä, miellyttävästi valaistussa Kouvolan Kiitäjänkierroksen saunassa. Istun vasemmalla, sisko oikealla. Sisko tarttuu löylykauhaan ja tiputtaa veteen hieman saunatuoksua. Kohta kiuas sihahtaa ja löyly täyttää pienen saunahuoneen. Suljen silmät ja vedän syvään henkeä - niin syvään, kuin kuumassa uskaltaa hengittää ilman, että nenän limakalvoihin koskee. Mieleeni tulee väistämättä joulu. Olohuoneessa joulukuusi, äiti hyörii keittiössä, isä lämmittää leivinuunia. En kuitenkaan osaa yksilöidä tuoksua. Se ei ole mausteinen, ei missään tapauksessa kaneli, neilikka, kuusi, glögi tai mikään, mistä yleensä voisi tulla mieleen joulu. Kysyn siskoltani, minkä niminen tuoksu olikaan kyseessä. "Tää on Appelsiini, mutta mulle tulee tästä mieleen satsuman kuoriminen." Kas, sepäs se onkin. Satsuma. Kummallista, että yhdistän sen jouluun. Emme ole moneen vuoteen syöneet enää satsumia jouluna, ehkä joskus viimeksi lapsena. Sisko heittää toisen kauhallisen kiukaalle, tällä kertaa jotakin toista tuoksua. Kukkakauppa. Leikkokukat. "Tuleeko sullekin mieleen tästä kukkakauppa?", sisko kysyy. Hymähdän. Voin kuvitella, että sisko ajattelee juurikin samaa kotipaikkakunnan pientä putiikkia, jossa tuoksuu tälle. "Joo. Hassua."

---

Ohi kävellessä, joskus liiankin voimakkaasti, hajuvesi jää leijailemaan vastaantulijan jäljiltä ilmoille. Etenkin viisissäkymmenissä olevat, Stockmannin käytävällä vastaantulevat, beigetakkiset rouvat burberryhuiveeineen tuoksuvat aina samalta: pistävältä aikuisen naisen kukkaistuoksulta. Hintansa ja merkkinsä puolesta tuoksun pitäisi olla hyvä, nenääni kuitenkin jää aina pistävä tunne, melkein kuvottava olo. Samaan kategoriaan voidaan luokitella liian myskiseltä, moottoripyörän ja etäisesti alkoholin vivahteilta tuoksuva keski-ikäinen parrakas mies. Ilmoille leijumaan jäävä hajustepilvi ei missään tapauksessa nosta sykettä eroottisessa mielessä, vaikka kyseinen herra onkin ehkä partavettä lotratessaan kuvitellut näin tapahtuvan. Enkä enää koskaan voinut käyttää tiettyä vaniljantuoksuista hajuvettä, jota käytin siivouksen jälkeisenä lisänä kerran pestessäni siskoni 8 hengen opiskelijasolun yhteiskeittiön roskiskaappia. Kaapin pohjaan pinttyneet homeiset appelsiinin- ja kananmunankuoret yhdistettynä vaniljaiseen hajuveteen - ei kiitos.

---

Jotkut ihmiset tuoksuvat omilta itseiltään. Sen huomaa halatessa. Luulen, että tunnistaisin muutaman ystäväni tuoksun perusteella. Tuoksun, joka yhdistää tiettyä hajuvettä, pyykinpesuainetta, hiuslakkaa, shampoota. Siis ihmisen ominaistuoksu. Se on se hyvä tunne halatessa, se tuttu tunne. Siksikö toisiin ihmisiin kokee tuttuutta, vaikka ei tuntisikaan oikeasti vielä kunnolla? Yhdistääkö tuoksu uuden ihmisen johonkin aikaisempaan, tuttuun, turvalliseen? Ehkä siksi joihinkin ihmisiin luottaa, on helppo mennä lähelle. (Enkä ala puhua tässä nyt feromoneista, niistä voisi kirjoittaa oman postauksen.) Tiedäthän sen tunteen, kun halaat jotakuta rakasta ja hengität keuhkot täyteen rakkaan ihmisen tuoksua. Sen tunteen, kun pitkään halatessa, takertuessa, kietoutuessa tuoksu jää kiinni omaan paitaan. Vielä toisen lähdettyäkin voit aistia tuoksun. Tunteen. Hymyn.

"Olet siinä, sylissäni, hengitän syvään hiuksiasi."

Hyperaktiivisuustila

Heinäkuusta asti epämääräistä, epäsäännöllisesti jatkuvaa kurkkukipua. Elokuun alussa erittäin ärhäkkä angiina, joka uusiutui, eikä nielussa vielä kolmenkaan antibioottikuurin jälkeen tuntunut normaalilta. Koko syksy pientä alavirettä, flunssanpoikasta, nielurisaleikkauksen odottelua. Ja vihdoin leikkauksesta toipumista - syksyn urheilemattomuuden jälkeen vielä kaksi täyttä viikkoa täysin nostattamatta pulssia.

Akkujen lataus on tehnyt tehtävänsä. Energiaa puskee hirvittävällä syötöllä. Innostus kaikesta, halu oppia ja tehdä kaikkea, kaikkimulletännehetinyt. Aktiviteettien ja harrastusten haalimista, sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä, jatkuvaa kanssakäymistä. Energiasyöppöystila on hiljalleen muuttunut tasaiseksi, kerääväksi tilaksi ja yhtäkkiä ladattu energia alkaa purkautua. Todellisena hyperaktiivisuutena. Kunhan malttaisi vielä olla hetken rauhassa, eikä hötkyillä. Lähteä varovasti liikkumaan - lenkkeilemään, syvävenyttelyyn, ihastelemaan syksyisiä maisemia pyörälenkein. Pikku hiljaa lisätä mukaan sykettä nostavia lajeja, käydä tutustumassa Yliopistoliikunnan tarjontaan.

Varovasti uskaltaa aloittaa laulamisen puhtaalta pöydältä. Niin kauan, kun vielä nieluun koskee, ei uskalla kunnolla laulaa. Kutkuttava odotus siitä, että pääsee treenaamaan ja käyttämään ääntään. Kesästä asti olo, että kaikki ei ole kohdallaan. Laulaminen ei ole tuntunut kivalta. Josko tästä, hiljakseen, kun kaikki leikkauksen jälkisäryt kaikkoavat, pääsee hönkäilemään säveliä. Voi vain kuvitella sen tunteen, kun laulaminen tuntuu hyvältä. Sitä on vaikea kuvitella, kun siitä tunteesta on niin kauan.

Tahdon laululintuseksi! Tahdon tanssimaan, sykettä nostamaan, mielihyvähormoneja virtaamaan. Mutta maltan vielä hetken, ja tyhjennän energia-akkujani muihin kulttuurinnälkää tyydyttäviin aktiviteetteihin, kuten hyviin konsertteihin. Tästä se lähtee!

Pojoing!

Junamatka

Kuvittele kolmen tunnin junamatka InterCityn vaunuosastossa, jossa on käytävän kummankin puolen vastakkaiset penkkiparit sekä yhdet normaalit penkit - yhteensä siis 12 hengen osasto. Saavut tavaroinesi junaan ja löydät paikkasi yhdestä vastakkaisten penkkiparien nurkkaikkunapaikoista, selkä menosuuntaan. Olet juuri ehtinyt kaivaa repustasi läppärin ja asettua koulutehtävien pariin, kun vaunuun saapuu suurperhe: äiti, isä ja lapsikatras. Perhe löytää paikkansa vierestäsi. Äiti komentaa tyttöjä, isä poikia, joku lapsista juoksee päin vaunujen välissä olevaa ikkunallista ovea ja alkaa itkeä. Pellavapäisiä leikki-ikäisiä on yhtäkkiä joka puolella. Äiti kaivaa kiireen vilkkaa isosta repusta kasan Monsterikeksejä, jokaiselle oman väriset; tuolle pienemmälle pojalle kaksi vihreää. Repusta löytyy myös kaksi dvd-ruutua, joihin laitetaan pyörimään Kaunotar ja Kulkuri. Puolen tunnin kiukuttelun, keksien, penkeillä pyörimisen, juoksemisen, kitisemisen ja taistelun jälkeen lapset alkavat löytää paikkansa - osa nenä kiinni piirretyssä ja osa lasten leikkivaunusta. Jatkuva hälinä silti täyttää vaunun. Et voi olla huomaamatta, kuinka nappisilmäinen pieni poika tuijottaa läppärisi takaa ja kyselee äidiltään "Mitä toi tyttö tekee?", "Miks tuolla on vihreitä puita?", "Kuka tossa talossa asuu?". Keskittymiskykysi opiskelun suhteen on heikoilla jäillä. Miten reagoit?

Normaali reaktio on varmasti monen kohdalla, että "EI! Minun junapaikkani, tehän ette tähän tule!". Omaksi hämmästyksekseni löysin itseni auttamasta perheen äitiä, kun hän levitti tavaroitaan pöydälle. Pieni hälinä teki hyvää monotoniselle keskiaikamusiikin terminologian pänttäämiselle. Pienin, vaaleanpunaisiin puettu tyttö halusi tietää nimeni ja määränpäätäni. Kerroin meneväni kotiin Jyväskylään. Nappisilmäinen poika kysyi, miksi asun Jyväskylässä. Totesin aikovani musiikinopettajaksi. "Mää osaan laulaa tuiki tuiki tähtönen..." - ja viisihenkinen lapsikuoro alkaa laulaa täysistä keuhkoistaan tuiki tuiki tähtöstä. "Miks et sää laula meitin kanssa?", kysyi toinen pienistä, pellavapäisistä tytöistä. Vastasin, että lääkäri on käskenyt olla hiljaa kun on äänessä pipi. Kun perheen äiti käski lasten olla häiritsemättä, totesin, että itse asiassa heidän lapsensa ovat kovin valloittavia, eivätkä häiritse juurikaan. Siinä siis istuin junan penkissä, polvet suussa, villasukat jalassa ja pänttäilin moodeja ja cantus firmuksia, välillä vastaillen tenavien kysymyksiin ja seuraten heidän touhujaan.

Matka tuntui taittuvan nopeammin kuin kertaakaan aiemmin. Johtuiko sinänsä mielenkiintoisesta tekemisestä - tällä hetkellä mikä tahansa musiikin opiskeluun liittyvä pitää motivaationi yllä - vaiko siitä, että viiden pienen jatkuvassa liikkeessä olevan vesselin seuraaminen oli yllättävän viihdyttävää puuhaa. En varsinaisesti sanoisi, että yleensä pitäisin pienistä, äänekkäistä ja kitisevistä kakaroista, mutta näillä sisaruksilla oli huvittavat ja jollakin tavalla nerokkaat jutut. Viisi alle kymmenvuotiasta, joista ainakin pienimmät olivat alle kouluikäisiä, olivat kovin mielenkiintoista seurattavaa kasvatustieteellisestä näkökulmasta. Ensimmäistä kertaa huomasin havainnoivani ympäristöäni selvästikin opettajaidentiteetillä. Sisaruksissa näkyi selvästi, miten kaikkein pienimmät hakeutuivat jatkuvasti vanhempiensa syliin ja olivat hämmästyttävän lapsia. Nappisilmäpojalla oli selvästikin jonkinlainen kyselemiseen liittyvä vaihe meneillään, kun vanhin tytöistä kitisi jatkuvasti turhasta - kenties uhmaikää vaiko erilaista luonnetta? Katraan vanhin, kymmenissä oleva poika, istui koko matkan hiljaa ja näpersi jonkinnäköistä matkapelikonsolia. Lapsen kasvu ja kehitys näkyi siis selvästi sisarusjoukossa, jossa eri ikäisiä lapsia on paljon.

Poistuessani Jyväskylän asemalla lapset ihmettelivät, kun tyttö lähtee pois eikä tulekaan meidän kanssa enää. Perheen äiti kiitteli kärsivällisyydestä ja toivotti mukavia opiskeluhetkiä. Eipä tässä kauheasti kärsivällisyyttä tarvittu. Ja totesi, että jos on valinnanvaraa, kannattaa harkita suuntautuvansa sinne yläkoulu- ja lukioikäisten pariin. "Tässä kun näitä on kasvattanut, voin todeta, että lastentarhanopettajan homma olis mulle ainakin aivan mahdoton tehtävä, en suosittele." Niin. Luulin, että en osaisi toimia pienten lasten kanssa, mutta ilmeisesti ihan hyvät valmiudet varhaiskasvatuksenkin puolella, vaikka kyseessä ei mikään innostusalue olekaan. Onneksi ei tarvitse vielä tietää, mistä sitä itsensä löytää valmistuttuaan. Ja, onneksi ovia voi availla useampiin suuntiin.

Sellainen junamatka. Opinpahan, että ihmeellinen on ihmisen pinna.

Onnellisuus.

Onnellisuus syntyy pienistä asioista.

Kun tajuaa olevansa onnellinen, on vaikea olla onneton. Onnentunteen saavutettuaan miettii, että miksi sitä ikinä onkaan antanut itselleen mahdollisuuden olla onneton? Eihän onnellisuutta voi aina itse saavuttaa, paitsi pääsemällä yli niistä tunteista, jotka estävät onnellisuuden. Tunteet aiheutuvat käsittämättömistä asioista. Turhautuneisuudesta, epäuskosta, epätoivosta, pelosta, mahdottomuuden koukeroista, tulevaisuuden näkemisestä epämääräisenä möykkynä. Jos ymmärtää tarkastella asioita eri näkökulmasta, on lähellä onnellisuuden saavuttamista. Sitten, kun yhtäkkiä pääsee asioiden yläpuolelle, on saavuttanut melko euforisen olotilan. Ymmärtää, että onnellisuus voi syntyä monista pienistä asioista. Onnellisuuteen ei tarvita mitään suurta - eikä pidä odottaa, että onni on tulevaisuudessa. Onni on nyt. Kunpa kaikki ymmärtäisivät sen. Itse sen ymmärtäminen on välillä niin vaikeaa.

Onnellisuuden äärellä huomaa kaikissa asioissa pieniä onnen lähteitä. Jokaisessa ihmisessä näkee hyvää, haluaa jakaa onnellisuuttaan. Kannustaa muita, olla läsnä, tehdä asoita. Onnellisuus tarttuu. Pitää tehdä asioita, joista pitää. Ei pidä ajatella liikaa, mitä "muut" ajattelevat. Mitä muista? Ne, jotka ovat samanhenkisiä, lähtevät mukaan. Kannustavat. Haluavat jakaa pulppuavaa onnea. Jos haluaa tehdä jotain yhteiskunnan pillifarkkustandardeista poikkeavaa, kuten päälläseisontaa, kurkkulaulantaa, jakaa ilontunnetta, nauraa sopimattomissa paikoissa, pitää uskaltaa. Yhtäkkiä voikin olla se rohkaiseva esimerkki muille. Kaikkien ei tarvitse sopia muottiin. Kenenkään ei tarvitse sopia muottiin, paitsi niiden, jotka siihen haluavat sopia. EI ole muottia. Tai on, se vain on ihmisen pään sisällä.

Hymyile. Naura. Itke, jos itkettää. Puhu. Tee kivoja asioita. Vapauta itsesi. Vapauta mielesi. Näe ympärilläsi olevat hyvät asiat. Ole kiitollinen. Kuuntele musiikkia, josta pidät, joka saa sinut hyvälle tuulelle. Syö hyvää ruokaa; ruokaa, josta pidät ja jota syötyäsi myös voit hyvin. Nuku hyvin. Jos et nuku hyvin, hanki hyvä sänky, kivat lakanat ja pidä villasukkia, jos varpaasi palelevat öisin. Polta kynttilöitä ja tuikkuja (palamattomalla alustalla! Varo verhoja!) ja nauti hiipivästä pimeydestä. Lue hyviä kirjoja. Katso elokuvia, joista pidät, tai jotka saavat sinut miettimään asioita. Käy konserteissa, teatterissa, seuraa ihmisiä työssään. Jos pidät matemaattisten kaavojen pyörittämisestä, villasukkien kutomisesta, askartelusta, lehtikasoissa pomppimisesta - tee se! Tee sitä, mistä tulet hyvälle tuulelle. Näe onni ympärilläsi.

Odotan rakkaiden lukiotyttökavereiden kesken järjestettäviä perjantaisia pyjamabileitä (oi tätä lapsekasta teiniä sisälläni!), joissa saan olla tärkeiden ihmisten ympäröimänä. Iloa, naurua, juoruilua, höpöttelyä, olemista. Herkuttelua, koomailua, kuulumisia. Tärkeintä: hakeudu seuraan, jossa sinut hyväksytään omana itsenäsi - ympäröi itsesi kaltaisillasi ihmisillä - hakeudu seuraan, jossa viihdyt. Harrasta porukalla, jossa teillä on samat tavoitteet, lähtökohdat. Älä vaadi muilta äläkä itseltäsi liikaa. Näe kuitenkin jokaisessa ihmissuhteessa mahdollisuus. Tutustu ihmisiin. Löydä itsesi.

Äitini sanoin: Ihminen peilautuu parhaiten ystävistään.

Kaikki on suhteellista

Miten ihmissuhteet syntyvät?

Ihminen kohtaa toisen ihmisen. Harrastusten parissa, työpaikalla, lenkkipolulla, baarissa, lavatansseissa, opiskelupaikalla, tutun juhlissa, netin treffipalstalla... Tarinoita on yhtä monta kuin ihmissuhteita. Jompi kumpi avaa keskustelun, toinen reagoi. Jo muutamassa hetkessä huomaa, synkkaako toisen kanssa vai ei. Jos ihmiset löytävät jonkin yhteisen puheenaiheen tai kiinnostuksen kohteen, halu tietää toisesta ja tutustua lisää kasvaa. Mikäli havaitaan, että nyt ei juttu luista, ihmisestä tulee tuttu.

Ihmissuhteet etenevät molemminpuolisen kiinnostuksen vauhdittamana. Heteronormatiivisessa yhteiskunnassa samaa sukupuolta olevat tutustuvat toisiinsa ryhmässä helpommin kuin eri sukupuolen edustajat. Esimerkiksi naispuoliset ihmiset etsiytyvät uudessa ryhmässä usein toistensa pariin etsiessään kavereita. Tutustutaan, jutustellaan, kaverustutaan. Kavereiden kanssa voidaan käydä yhdessä harrastuksissa, tehdä asioita, mutta tutustuminen on loppujen lopuksi jonkin verran pintapuolista. Kaveri tietää sinusta asioita, jotka näkyvät päällepäin ja tulevat ilmi yleisessä käyttäytymisessäsi ja luonteessasi. Kun sitten tarpeeksi kauan tarkkailee tiettyjen ihmisten kanssa käytäviä keskusteluja ja niiden piirteitä, huomaa, että toiselle voi puhua yhä luottamuksellisempia asioita. Ihminen, jonka kanssa etsiytyy yhä useammin keskustelemaan luottamuksellisia asioita, muodostuu tärkeäksi. Pikku hiljaa alkaa omassa käsitteistössään luokitella tämän ystäväksi.

Entäs sitten eri sukupuolten väliset ihmissuhteet? Pysytään edelleen heteronormatiivisessa yhteiskunnassa ja oleteaan, että miesten ja naisten välisessä kommunikaatiossa saattaa olla jonkin tasoinen jännite. Uudessa tilanteessa eri sukupuolta olevat, varsinkin vapaat yksilöt, tarkastelevat ympäristöstään mahdolliset puolisokandidaatit. Tarkkailun seurauksena havaitaan ensimmäiseksi ulkoisesti miellyttävät piirteet, jonka jälkeen siirrytään tarkkailemaan keskustelussa ja nonverbaalissa viestinnässä ilmeneviä merkityksiä. Hyvin nopeasti jälleen havaitaan, synkkaako jonkun kanssa vai ei. Jos juttu ei edes lähde liikkeelle, ihmisistä tulee tuskin edes tuttuja keskenään - paitsi, jos kyseessä on työ- tai opiskelupaikka, jossa väkipakolla törmää toiseen jatkuvasti.

Naisten ja miesten välisissä ihmissuhteissa erikoista on se, että vaikka juttu luistaisikin erittäin hyvin, kaverustuminen tai ystävystyminen voi olla kyseenalaista. Tämä johtunee oletetusta seksuaalisesta jännitteestä, mitä ei voi toisesta suoraan lukea, onko sitä vai ei. Naiset ovat siitä kieroja, että he analysoivat miesten jokaisen sanan, teon, liikkeen, ilmeen... Mikäli jotakin kaveruudesta poikkeavaa havaitaan, luokitellaan mies selvästikin kiinnostuneeksi (nyt se pokailee mua!) ja a) jos itseäkin kiinnostaa, tarkkaillaan lisää, b) jos itseä ei kiinnosta, ahdistutaan ja aletaan vältellä. Joidenkin eri sukupuolta olevien ihmisten välillä taas kaverustuminen luonnistuu ilman mitään komplikaatioita. Lieneekö kyseessä seksuaalisen jännitteen puute vai siitä piittaamattomuus? Ja - onko olemassa edes mitään jännitettä, vai onko se ihmisen itsensä luoma mielikuva?

Se on sanomattakin selvää, että jos kahden ihmisen välillä kipinöi ja tunne on selvästikin molemminpuolinen, siitä saattaa kehkeytyä juttu. Ihastus, tapailu, fling, mitänäitänyton. Osa näistä ihmissuhteista päättyy alkuunsa, osasta tulee kahden ihmisen välinen kemioiden kohtaamisen seurauksena fling - just for fun. Jotkut käyvät läpi deittailua, tutustumista, tapailua, mutta kiinnostuksen lopahtaessa (lue: löydetään tarpeeksi monta ei-kiinnostavaa piirrettä) homma kaatuu käsiin. Toiset saattavat jatkuvatoimisen hengailun aikana huomata kipinöiden väljähtäneen ja olevansakin vain kavereita, ehkä jatkaa ystävinä. Sitten on niitä, jotka löytävät toisensa, pariutuvat ja elävät happily ever after.

Vai meneekö se nyt ihan niin?

Ihmissuhteet ovat oikeasti kovin mystinen juttu. Parisuhteista vouhkataan joka naistenlehdessä. Kaikki tuutit toitottavat parisuhdevinkkejä, miten pitäisi tehdä. On cosmon intiimejä neuvoja, kaiken maailman nettipalstoja, kriisiin joutuneessa avioliitossa mennään pariterapiaan. Ei kuitenkaan ihan oikeasti - siis ihan aikuisten oikeasti - ole olemassa mitään deittailusäännöstöä. Tai mitään ihmissuhdekäsikirjaa. Kuten jo aluksi totesin, tarinoita on yhtä monta kuin ihmissuhteita. Ja ihmissuhteita on yhtä monenlaista, kuin on kahden ihmisen välinen tila. Tila voi olla mitä vain. Ystävyys, tuttavuus, fling, hugbuddies, työkaveruus, perheenjäsenten väliset suhteet, avioliitto, seurustelu what on earth. Niin, että ööh. Mitä tässä valmiissa maailmassa ihmettelemään. Menkää pariterapiaan. Minä syleilen maailmaa ja katson jokaista ihmistä potentiaalisena ihmissuhteen osana. Rakennan verkostoa, tutustun, ystävystyn, katselen, ihmettelen, tarvittaessa tapailen. Kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen on rikkautta.

Kiitos rakentaville ihmissuhteille.

"Onnea, iloa, monta sataa kiloa"

Onnitteleminen tuntuu menettäneen merkityksensä. Ei pelkästään omassa mielessäni, vaan ihan yleisestikin. Facebookin aikakautena jollakulla tutulla on aina syntymäpäivä. Facebook ilmoittaa jo monta päivää etukäteen ihmisten syntymäpäivistä. Joinakin päivinä oikein ahdistaa, kun oikeaan yläkulmaan ilmestyy viiden ihmisen today's birthday. Omana merkkipäivänään huomaa, että ihmisiltä, joita ei juurikaan tunne, sataa onnitteluja. Vanhat kouluaikaiset kaverit, joihin ei muuten pidä yhteyttä; tutun tutut, jotka pyörivät kaverilistalla (note to self: miksi pyörivät?). Okei, pitäisi ilahtua, että joku muistaa. Mutta ei paljoa lämmitä, kun seinällä lukee kerta toisensa jälkeen ajatukseton "onnea!".

Ahdistukseni johtuu siitä, että ilman facebookia en varmaan onnittelisi kuin niitä lähimipiä kavereita ja ystäviä, joiden syntymäpäivä lukee kalenterissani tai kännykässäni - tai mielessäni. En oikestaan enää noteeraakaan fb:n syntymäpäivämuistutuksia. Toisaalta, ne ovat hyödyllisiä sellaiselle, joka ei kerta kaikkiaan muista ihmisten merkkipäiviä. Mutta oletan, että minuakaan eivät ilman facebookia muistaisi kuin ne, joille syntymäpäiväni merkitsee jotakin. Kuinka suuresti viimeksi täyttäessäni vuosia lämmittikään mieltä, kun sain onnittelupostikortteja. Jopa tekstiviestin saaminen tuntui jotenkin kovin suurelta panostukselta. Okei, tämä on ehkä vähän meuhkaamista, mutta ajattelin nyt hieman provosoida. Merkkaako onnittelusi yhtikäs mitään sille puolitutun tutulle, jonka kaveri satut olemaan facebookissa?

Onnittelujen tai ylipäätään syntymäpäivien merkitys itselle on myös on iän myötä vähentynyt. Lapsena sai syntymä- ja nimipäivänä aamiaisen sänkyyn perheen laulukuoron kera. Äidiltä ja isältä tuli muutama lahja, isosiskokin oli saattanut jotain pientä ostaa. Kummeilta ja mummeilta tuli kortteja, lahjoja, sydämellisiä onnitteluja. Järjestettiin isot lastenkutsut kermakakkuineen, Marie-kekseineen ja 90-luvun Jaffapulloineen. Kesän lapsella oli aina mekko syntymäpäivänä ja tietenkin mansikkakakku. Joulukuussa pidettäville nimipäiväkesteille äiti leipoi aina erityisen kakun. Kerran sain niiskuneitikermakakun. Se oli hieno. Mutta mitä vanhemmaksi sitä tuli, sitä vähemmän sai onnitteluja. Lastenkutsut vaihtuivat kotibileisiin, eikä sitten yli parikymppisenä enää osannut mitään syntymäpäiväjuhlia järjestää. Enää ei odota lahjoja keltään, korkeintaan onnitteluja ja muistamisia niiltä läheisimmiltä.

Miksi siis vauhkoan jostakin facebook-onnittelujen turhanpäiväisyydestä, jos onnitteleminen on omasta mielestänikin turhaa? Äh, en sitä tarkoitakaan, vaan että ihmisiä voisi muistaa muulloinkin kuin syntymäpäivänä. Pitääkö kaverille toivottaa onnea vain silloin, kun facebook huutaa, että nyt on Pirjo-Tertun synttärit? Eikö voisi ilahduttaa tärkeitä ihmisiä lähettämällä postikortteja ihan noin niinkuin muuten? (Samaa voisin vauhkota ystävänpäivästä...). Olen itse ihan mahdottoman huono lähettämään kortteja, mutta tiedän, että kortti ilahduttaa, niin miksi en sitä kirjoittaisi ja lähettäisi ystävälle päivän piristeeksi?

Tästä lähtien yritän parhaani mukaan muistaa itselleni tärkeitä ihmisiä. Kortein, jopa kirjein, soittamalla. Ilahduttaminen on tärkeämpi kuin itse onnittelu. Ja sen syntymäpäiväonnentoivotuksen sijasta voisi toivottaa onnea myös tulevalle taipaleelle, ei vain sille itse päivälle.

Päiväkirjojen äärellä

Aloitin päiväkirjan pitämisen aivan ex tempore maaliskuun 20. päivä vuonna 2001. Olin tuolloin yläasteikäinen, seiskaluokkalainen varhaisteini. Päiväkirjasta tuli nopeasti kaveri, joka oli aina mukana, jolle pystyi kertomaan kaiken - tai no, ei ihan. Oli joitakin asioita, jota ei tullut kirjoitettua edes päiväkirjaan siltä varalta, että opukset joskus päätyvät vääriin käsiin. Mutta kyllä ne kaikki teini-iän kommellukset, tunteet ja kokemukset on paketoitu ei-niin-tiiviisti 28 eri kirjaan. On lahjaksi saatuja lukollisia, joissa värilliset sivut; paksuja kovakantisia, joihin mahtui useamman kuukauden tekstit; yksi A4-kokoinen ruutuvihko ja lopulta itseostettuja kierremekanismilla toimivia vihkosia, koska ne osoittautuivat käytännöllisimmiksi. Farkkukantisen, lukion 1. luokalla käytössä olleen kirjan sain isosiskolta lahjaksi. Takakanteen on sisko piirtänyt mustalla tussilla olifantin. Miten sitä muistaakaan niin irrelevantteja asioita?

Kirjoitin päiväkirjaa säännöllisesti jotakuinkin seitsemän vuotta. Päivittäin. Jos haluan palata ysiluokan tunnelmiin jollekin tietylle ajalle, esimerkiksi marraskuulle 2002, kaivan nelikulmaisen päiväkirjan numero 9 esiin ja tunnistan jo käsialasta ja käytetyistä Stabilon ohutkärkisistä värikynistä fiilikset. Tai entäs se goottikirjoitus vuodelta 2004? Sininen, läpinäkyvillä muovikansilla varustettu kierrevihko, päiväkirja numero 16. Palaan hetkessä kesän isosleiritunnelmiin, kasiysien ripari ja loppukesän lastenleirit. Kirjan välistä löytyy porukkalottokuponki, kas, ainoa kerta elämässäni, kun olen lotonnut. Lukiotyttöporukalla ostettiin porukkalotto, mutta ei voitettu mitään. Paksu ruskeakantinen japanilaiskuvioinen kirjanen, päiväkirja numero 26, puolestaan palauttaa minut Lakinlaskijaisten etkoille Jämeräntaipaleen kaksioomme lokakuun ensimmäiseen päivään 2007. Teekkari-ISOilua, Jenkkisafkaa ja Dipolibileet.

Miksi lopetin kirjoittamisen? Yhtäkkiä ei ollutkaan aikaa tai mielenkiintoa kirjoittaa. Tai ehkä sitä aikuistui. Yritin aina välillä, mutta en löytänyt kiinnekohtaa, mistä kirjoittaa. Kului useita vuosia ilman päiväkirjastelua. Viime kesänä aloitin kuitenkin tunnelmoida epäsäännöllisen säännöllisesti. Huomasin, että päiväkirjaan kirjoittaminen on sellaista omien ajatusten jäsentelyä. Sinne kirjoittaa tunnetiloja, päivän tapahtumia, pohtii ihmissuhdekuvioita (voi kuule, niitä riittää teiniajalta useita satoja sivuja...) ja voi ihan omaksi ilokseen tuottaa millaista tajunnanvirtaa tahansa. Kesällä yllättäen syntyneet biisitkin ovat päätyneet kyseisen vihkosen sivuille. Päiväkirjateksteihin on mielenkiintoista palata vuosien jälkeen. Joku voisi todeta, että ei kykene kertaamaan omia teiniaikojaan - että ne olisivat liian noloja. Väitän, että kyseessä on yksi parhaista huumorin ja itseironian lähteistä. Tekstien tunnelmista löytää yhä sen saman itsensä, vaikka vuosia olisi kulunut useita. Onhan sitä tietenkin muuttunut, mutta jotenkin on myös lohdullista palata omiin huolettomiin yläaste- ja lukioaikoihin. Männä kesänä arkistoin päiväkirjat menneisyyden aarrearkkuun, koristeelliseen pahvilaatikkoon, jonka ääreen voi halutessaan istahtaa tunnelmoimaan.

Tasan kymmenen vuotta sitten, sunnuntaina 21.10.2001, olen ollut ystävälläni Matulla yötä ja nähnyt aivan "sikke-ihanaa" unta. Siinä mul oli boifrendi joku Lauri tai Kari. Se oli -87 aivan ihana... ja sitte siin oli kaikkii muitaki esim Tiia ja Vihle! Olemme näköjään säveltäneet Matun kanssa jonkun viulu-piano-kappaleen ja ku tulin kotii öh joskus puoli 6 niin mun ceedeeplayerist (walkmanist) loppu paristot =) heh..joo.. olin netisä.. sie vaan chattii...=)=)=)=) --- siel oli sillanen "LinkinBaby" ni sit juteltii kaikkee hulluu..se luuli ett mä oon jätkä mut selvitin sille ja me naurettii molemmat.. =). Näihin tunnelmiin on vain käsittämättömän hauskaa palata silloin tällöin. Hymiöt, aikaansa heijastava kieli, chatti-saiteilla juttelu... Voi niitä aikoja.
 

Aika ajoin ihmisen pitää palata omaan menneisyyteensä tunteakseen nykyisen itsensä. Pitäkää ihmiset päiväkirjaa. Se on rikkaus. Omaisuus, jota ei saa mistään muualta.

Mintunvihreää unelmaa

Nousen autoon. Radio soittaa aamumusiikkia, on ehkä sumua, melko hämärä syyskeli. Äiti ajaa nelosvaihteella, vaikka voisi laittaa vitosenkin silmään. Torkahdan.

Nousen autosta, ulkona on melko kylmä. Viereisestä autosta nousee neljä nuorta naista. "Nää kulkee Turusta meille töihin kimppakyydillä." Kävelen äidin perässä sisään, ylös, leikkurin läpi, ihan ekaksi viedään omenapaistokset leikkurin ja päikin kahvioon. Kättelen hymyilevää hoitajaa, joka ohjaa minut odotusaulaan. Istun mukavaan nojatuoliin. Harvinaisen kivasti sisustettu tää uusi puoli. Vasemmalla istuu keski-ikäinen nainen ulkotakissaan. Oikeanpuoleinen potilas on juuri vaihtanut sairaalavaatteet ylleen. On kyllä rumat, suoraan jostain 80-luvulta. Aamutakki on sinisenkirjava, yöpöksyt pinkit. Torkahdan ylen aamuteeveen puheensorinaan.

"Noniin, nyt pääset vaihtamaan vaatteet." Kipitän hoitajan perässä pukuhuoneeseen. Hyvä, sain mintunvihreät, enkä pinkkejä. Aamutakki on kyllä ruma. Pyydän päästä nukkumaan, sillä väsyttää. "Tässä on sun sänky, voit torkkua tässä. Lääkäri tulee tervehtimään ennen leikkausta." Käyn pari keskustelua lääkärin ja hoitajan kanssa. "Tulen sitten hakemaan, kun on sun vuoro." Torkahdan.

Kello puoli 11 taaperran hoitajan perässä leikkaussaliin numero yksi. Sänky, tossut ja aamutakki jätetään väliaulaan. Salissa on tummanvihreää. Käyn leikkauspöydälle, joku hoitajista mittaa verenpaineen. "Et taida jännittää?", anestesialääkäri kysyy. "En. Äiti varmaan jännittää enemmän naapurisalissa." Vasempaan käteeni lyödään neula ja letkut, joku teippaa jotain kiinni rintakehään. Ystävällinen hoitaja käskee vetämään syvään henkeä. "Kohta pyörryttää."

"Sattuuko?" Ei satu. Onko leikkaus jo ohi? "Olin enemmän kipee sillon, kun olin oikeesti kipee", vastaan. Joku naurahtaa. Saan kipulääkettä. Torkun. "Muista hengittää", kuuluu vierestä. Olen ilmeisesti heräämössä. Hoitajia vilisee myssyineen ja mintunvihreineen ohi, äiti yhtenä muiden joukossa. Kello vaan kulkee eteenpäin, aina kun avaan silmät, se on puoli tuntia edessäpäin. Väsyttää ihan hirveästi.

Jossakin välissä olen saanut siirron päiväkirurgiselle osastolle. Sattuu. Saan mehujään, voin pahoin. Naapurisängyn potilas puhuu puhelimeen jotain vierasta kieltä, slaavinsukuista? Olenko näin höyryissä? Nukuttaa jatkuvasti. Äiti käy taas katsomassa, en jaksa jutella. Huoneen kaksi muuta kita- ja nielurisapotilasta passitetaan kotiin. Hoitaja kysyy, jaksanko vähän kävellä. Tepastelen hetken, voin jälleen pahoin.

Kuuden jälkeen alan olla kartalla. Äiti käy apteekissa ja tulee hakemaan, tällä kertaa jo normivaatteissa. Hoitaja kertaa vielä ohjeet. Kävelen autoon, olo on helpottunut. Kotona käyn lähes heti nukkumaan. Tajuan, etten ole syönyt tai juonut mitään koko päivänä. En jaksa nousta syömään enkä juomaan. Kiitän mielessäni, että leikkaus on ohi ja sammun.

---

Nielurisaleikkausta voisi jännittää, mutta olin selvästikin osaavan hoitohenkilökunnan käsissä. Kaikki selitettiin etukäteen, myös vielä leikkauspöydällä kukin hoitajista kertoi, mitä aikoo tehdä. Kun hyväksyy sen, ettei mitään voi tehdä, on turha panikoida. Kuulemma paniikki-ihmisiäkin on. Siinä vaiheessa, kun nukutusaineet laitetaan suoneen ja nassuun, ei enää ehdi miettiä "mitä, jos tästä ei herääkään". Jälkikäteen ajateltuna leikkauksessa on aina oma henki muiden käsissä, vaikka olisi kyse kuinka pienestä operaatiosta. On se mahtavaa, kun on osaavaa sakkia. Minen osaisi. Onneksi Loimaan aluesairaalan leikkausosaston ja päiväkirurgisen osaston väki osasi hommansa. Ystävällistä, määrätietoista, hyvää hoitoa. Kiitos.

Inspiraation alkulähteillä

En ole oikeastaan koskaan läpisäveltänyt kappaleita, vaan ne ovat aina puskeneet jostakin tietystä tunnetilasta. Viime aikoina on tullut yhtäkkinen pakottava tarve istua pianon ääreen ja käytännössä oksentaa teos paperille (kiitos Jenni tästä hienon metaforan lanseerauksesta!). Vihko auki, kynä käteen, sormet pianolle, hiukan sointujen maalailua ja sanoja alkaa vain pulputa jostakin. Lähes kaikki sävellykseni ovat syntyneet alle puolessa tunnissa. Sanat, soinnut, melodia, koko paketti.

Inspiraatio vaatii kuitenkin jonkinlaisen sysäyksen. Olen havainnut, että hitiksi nousevat kappaleet kertovat lähes poikkeuksetta rakkauden ylä- ja alamäistä - siis syvimmistä tunteista, joiden saavuttamiseksi vaaditaan paljon onnellisia tai vaikeita juttuja, kuten ihmissuhteita. Onnentunteen pitkäaikaisvaikutuksen ohella ne aiheuttavat usein myös ongelmia; eivät omasta mielestäni kovinkaan haluamisen arvoinen asia. "Hei, voisitko särkeä mun sydämen, kun mun pitäis säveltää joku hittibiisi?" Ei näin. Mistä lauluntekijät repivät sitten aiheensa? Luulisi, ettei ihminen jaksaisi jatkuvasti toisesta ihmisestä hurmaantua ja samalla rikkoa itseään päästääkseen luovuuden irti. Täysin nollatunteestakin on silti vaikea nyhjästä, joten mistä niitä biisejä oikein tulee?

Hieman provokatiivisesti haluan ottaa esiin urbaanilegendan, jonka mukaan erään suomalaisen hurmaavan naislaulajattaren radiohitti on syntynyt yksinkertaisesti krapulassa. Jokainen dagen efterin kokenut voi samaistua tuohon melko ahdistuneesen olotilaan. Sydän hakkaa rinnasta ulos, päässä humisee, janottaa, kylmiä ja kuumia väreitä vuoron perään, hiki virtaa ja silmät meinaavat pullahtaa päästä. Lisätäänpä vielä perusteellinen pahoinvointi ja voimaton "väsyttää, mutta en uskalla nukkua" -olotila, sitä toivoo sydämestään, ettei vaan kuolisi vielä tänä yönä. Onnistunut kipale, krapulassa sävelletty tai ei. Vastakohtaisesti voisi ajatella, että ilon pulppuvia kappaleita syntyy nousuhumalassa. Kyseinen olotila on ehkä kaikkea muuta kuin luova, lähinnä estottomuuden esiaste. Pienissä päissään hyvältä tuntuva kipale saattaisi seuraavana päivänä valjeta perin huonoksi, kuten käy monelle muullekin iloliemissä saadulle idealle. "Ai vitsi mut on hyvä idea!" Ei ole. Trust me. Mutta onnentunteen etsiminen voi olla joillekin perin vaikeaa. En siis sinänsä ihmettele, miksi pullon henki vie monen muusikon mennessään.

Palatakseni alkoholittomaan inspiraatioon, olen huomannut, että kun päässä on riittävästi inputtia, jossakin vaiheessa tulee output. Tunnelataus purkautuu ja a vot - biisi. Kun ajatukset on kerran muotouttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, niitä on helpompi katsoa ulkopuolisen silmin. Huvittavaa on, että tajunnanvirtana syntyneet teokset eivät olekaan pelkkää tajunnanvirtaa. Ne ovat selkeitä nk. radiohittirakennetta noudattavia, kestoltaan perus drei Minuten ja loppujen lopuksi helposti lähestyttäviä. Ehkä niistä ei silti koskaan tule hittejä - eikä se ole aina tarkoituskaan. Luominen on itseasiassa kovin terapeuttista puuhaa. Pitkän ajan kuluttua löytää selityksen, miksi kyseinen kappale on juuri sellainen. Elämässä on niin paljon ammennettavaa; ilot, surut, onni, ahdistus, pettymys, rakkaus, kaipaus, kiitollisuus. Syvä tunne voi olla muutakin kuin ridgejabrooke on/off. Esimerkiksi kaipuu hyvää ystävää kohtaan. Tai vaihtoehtoisesti, taidan jatkaa tämän hetken hyväksi havaitsemallani ilolinjalla. Sulla oli hampaissa ranskalaisia pastilleja.

Sinut maailman kanssa

Kun elämässä tapahtuu suuria muutoksia, ei mieli pysy enää kropan perässä. Muutos voi esimerkiksi alkaa käytännössä siitä, kun vaihtaa fyysisesti kaupunkia, kotia ja opiskelupaikkaa. Entisen elämän tavarat puolitetaan, ja pakettiautollinen rojua siirtyy lähiökaksiosta ydinkeskustan yksiöön. Vaikka keho seikkailee jo uuden kaupungin kaduilla, mieli pyörii vielä pitkään edellisessä. Kun konkreettiseen paikasta a paikkaan b siirtymiseen lisätään siviilisäädyn päivitys kahden kaupasta yksineläjäksi ja täydellinen alan vaihdos kylmistä tekniikan syövereistä humaaniin musiikkiympäristöön, saadaan jo melko sekava paletti ihmisen pään sisälle. Jos yrittää pysyä jatkuvan liikkeen perässä, pitää myös välillä pysähtyä.

Ihminen on siitä hieno kapistus, että kun tarpeeksi kuormitetaan henkisesti, tulee fysiikka vastaan. Stressi on siksi kovin käytännöllinen järjestelmä. Monien tekijöiden summana aikaansaatu päänsisäinen kaaos käyttää kaiken kapasiteetin, mikä johtaa yksinkertaisesti romahtamiseen. Kun ei ole jäsennellyt kaikkia asioita itselleen, on kolmen päivän itkeminen, käsittely ja puhuminen melko raskas, mutta hyvä tapa lokeroida ajatukset oikeisiin paikkoihin. Kaaoksen hallitseminen on aika superlatiivein kuvailtava kokemus.

Kun löytää itsensä, voi sanoa olevansa sinut maailman kanssa. Jos on elänyt pitkään väärässä ympäristössä, opiskellut päämäärätöntä ja täysin väärää alaa, rakentanut elämää liian erilaisen ihmisen kanssa ja loppujen lopuksi joutunut luovana ihmisenä tukahduttamaan luovuuttaan, on erittäin vaikea alkaa yhtäkkiä olla oma itsensä. Yhtäkkiä havaitsee, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät, ovat samanlaisia. Tajuaa, että opiskelu voi oikeasti olla huomattavan mielenkiintoista - ei pakkopullaa. Sääntö numero 9: "Älä opiskele viittä vuotta jotain, missä olet erittäin huono, mistä et ole hiukkaakaan kiinnostunut ja joudut tekemään älyttömästi töitä päästäksesi edes kurssit läpi. Älä kysy, miksi minä tein niin. Kehoitan, älä tee niin kuin minä teen, tee kuten sanon."

Sinunkaupat itsensä ja maailman kanssa tehtyään huomaa, kuinka ei-minä sitä onkaan ollut. Sekös vasta palikoita sekoittaakin, kun pitää alkaa miettiä, mitkäköhän kaikista asenteista ja mielipiteistä ovat omia ja mitkä omaksuttuja. Jos kulkee pitkään laput silmillä, on käsittämättömän vapauttavaa kulkea ilman niitä. Kaiken jäsentelyn lopputuloksena on kuin onkin melko eheä kokonaisuus. Siisti paketti, taiteilijasielu, minä.