Lankavyyhtejä kerimässä

Miten ihmeessä sitä tietää, mitä elämältä haluaa? Kaikessa kompleksiudessaan elämä on kuin lankavyyhti, jota purkamalla ei asiat selviä, vaan löytääkin aina vain uusia langanpätkiä ja niitä kerimällä muodostaa itselleen uusia lankakeriä. Mutta mistä sitä tietää, mistä narusta vetää ja mihin suuntaan sitä lähteekään keräänsä kerimään? Valitsenko oikein, jos otan tabula rasan, valkoisen, tuntemattoman langan ja jätän koskematta muihin vaihtoehtoihin, vaikka tiedän, mitä osa ehkä toisi tullessaan? Unohdan kaiken ja sukellan täysin tuntemattomaan? Vai yritänkö kiskoa sinistä, turvallista, tuttua lankaa takaisin, vaikka tiedän, että tästä narusta on jo päästetty irti? Entä jos tartun keltaiseen, kirkkaaseen, optimistivaihtoehtoon? Menetänkö elämässäni mahdolliset jännittävät hetket? Miksi kerin sitä punaista lankaa, joka polttelee sormia, mutta samalla satuttaa? Samalla huomaan muiden langanpäiden pikku hiljaa häipyvän näkyvistä, vaikka niin ei olisikaan tarkoitus.

On niin vaikea päättää, mihin vaihtoehtoon sitä tarttuisi. Hyppy tuntemattomaan on aina hullun puuhaa, mutta toisaalta, jos ei koskaan riskeeraa mitään, ei voi saadakaan mitään. Pitäisikö tarttua vain sokkona johonkin ja alkaa keriä itselleen hyvää kerää? Entä jos valitsen väärin? Entä jos se tie vie harhaan? Hyvä ystäväni kerran totesi, että olisi kovin kiitollinen, jos saisi kristallipallon, josta näkisi itsensä kymmenen vuoden kuluttua. Sitten voisi nyt tietää, mitkä ratkaisut ovat hyviä ja mitkä eivät. Haluaisinko kuitenkaan oikeasti tietää, missä olen kymmenen tai viiden vuoden päästä? Tekisinkö silloin täysin vääriä ratkaisuja tässä hetkessä?

Kysymyksiä kysymyksien perään. Sitä on elämä. Valintojen lankakeriä. Johonkin pitää tarttua ja kierittää omannäköistään vyyhtiä. Toisaalta, vyyhtiä voi aina alkaa purkaa, jos huomaa valinneensa väärin. Purkaminen on turhauttavaa, mutta jos vain heittää kerän lattialle ja antaa sen purkautua itsestään, on kädessä äkkiä pelkkä narun pää. Huonoistakin ratkaisuista pääsee eroon helposti. Ja voihan sitä tarttua useampaankin narunpäähän, mutta sekalainen vyyhti on aina sekalainen.

Hengähdys.

Otan uusavuttoman neulojan monivärisen villalangan ja teen mahdollisimman värikkäät villasukat, kun en koskaan ole ollut hyvä tekemään päätöksiä.

Kiire

Mistä se syntyy?

Miksi kalenterissa ei olekaan yhtäkkiä tyhjää? Ja jos on, alkaa ahdistaa, että sekin aika pitäisi käyttää niiden tekemättömien tehtävien tekemiseen. Ajatukset edessä olevista töistä ja tehtävistä alkavat kasaantua ja melkeinpä ahdistuksen tapainen möykky sisällä kasvaa hiljalleen, kunnes yhtäkkiä huomaa kauhukseen olevansa täysin stressin valloissa. Mikä avuksi?

Eihän minulla ole kiire. Miksi olisi ja mihinkä sitä kiirehtisin? On opiskeluun liittyviä tehtäviä, ja jos ne tekee suhteellisen säännöllisesti, ei pitäisi tulla kiire. Kaiken järjen mukaan niille pitäisi jäädä aikaa. On myös harjoittelua, harrastuksia, soittamista, mutta kyllähän niillekin jää helposti aikaa. Ainakin pitäisi jäädä. Silti tuntuu olevan kiire, jos harjoittelua on liian vähän ja se ei edistä soittamista ja jos vaikka on tulossa konsertti, tutkinto, seuraava soittotunti, seuraava laulutunti, johon pitäisi olla harjoiteltuna jotakin. Tuntuu, kuin koko ajan olisi tiistai ja laulu-, vapaasäestys- ja kitaratunnit. Missä välissä en ehtinytkään kunnolla treenata? Lisäksi tulisi pitää itsestään huolta, liikkua ja nukkua. Lenkillä käymiseen ja jumppaan on oltava aikaa. Unta täytyy saada riittävästi, jotta jaksaa kiirehtiä. Keho kertoo, kun pitää liikkua ja levätä. Kävelyllä Jyväsjärveä ympäri sitä huomaa, että ei tässä oikeasti ole mihinkään kiire. Mieli puhdistuu ja pysähtyy. Yöllä sitä ei ehdi edes ajatella mitään, paitsi nähdä sekavia unia.

Vaikka kuinka ajattelisi, että tässähän minä nyt olen ja teen, enkä stressaa, jostain se hyökkää - jatkuvalla tahdilla kasautuen, aikataulupula. Eikö ihminen voisi vain elää juuri tässä hetkessä? Ei minulla ole oikeasti mihinkään hoppu, eivät ne asiat etene ajattelemalla, että niitä pitää tehdä. Eikä sillä, miellyttäviä asioita ovat, mutta jokainen voi varmasti samaistua kiireen tunteeseen. Mitä jos nyt päätän, että en ajattele kuin kuluvan viikon asioita? Tämän päivän asioita? Pystynkö luopumaan kiireestäni ja hengittämään rauhaa?

Näin pyrin tekemään. Revin kiirepaholaisen irti mielestäni ja käärin pakettiin keittiön kaapin perälle. Siellä se saa mököttää ja tökkiä kääreitään, joskus ehkä päästä valloilleen, mutta sitten sen voi tunkea taas pois silmistä, pois mielestä. Päätän, että tästä päivästä lähtien pyrin elämään ja olemaan kiirehtimättä. Josko typerä stressintapainen siitä lannistuisi ja ehtisi nauttimaan asioiden tekemisestä.

---

Ps. Nukuin pommiin, mutta ei onneksi ole kiire.

Hiljaisuus

Ihminen on jatkuvasti liikkeessä. Jalka nousee toisen eteen, asfaltti vilisee silmissä. Tuoli tuntuu istumalihaksissa, jalat puutuvat, pitää vaihtaa jatkuvasti istuma-asentoa. Reidet huutavat hoosiannaa viidennessä kerroksessa portaissa. Kädet kirjoittavat, sormet soittavat, etusormi painaa hissin nappia. Oikea käsi kättelee ja hämmentää kahvilusikalla maitokahvia. Suu käy syödessä; kieli, huulet ja leuka tekevät taukoamatonta jumppaa puhuessa. Jos oikein keskitty, voi tuntea nenän hienoisen värähtelyn hengitettäessä. Äänihuulet mukailevat ilmavirtaa. Ääniaallot tunkeutuvat korvaan ja pienen pienet vasarat hakkaavat tum-tum-tum muuntaen äänisignaalit aivoihin tiedoksi. Jatkuva liike uuvuttaa. Ja jos päässä on henkisesti jatkuvaa ajatusliikettä, on vaikea pysähtyä todella paikalleen. Vaikka on yksin, istuu paikallaan, tuijottaa kynttilän liekkiä ja kuuntelee vesikiertopatterin kohinaa, jatkuva sosiaalinen häly ja melu soi silti korvissa. Tidi-tidi-tidi, tam-tam-tam-tam, sitä ja tätä ja tota, mitä kaupasta pitäis ostaa, vitsi kun on huomenna pitkä päivä, mitäköhän laitan päälle, laiiilaillai... Jossakin välissä tulee tarve pysähtyä.

Kun yrittää oikein olla paikallaan, täydessä hiljaisuudessa, voi kuulla oman sydämensä sykkeen ja tuntea rintakehän kohoilevan hengityksen tahtiin. Jos makaa pitkään paikallaan hiljaa ja suuntaa keskittymisensä kehon rentoutumiseen, voi tiedostaa omien lihastensa vaivihkaisen puutumisen ja voi kokea rentoutumisen yhteydessä, kuinka keho pikku hiljaa ikään kuin irtoaa lattiasta. Huomaa, miten kädet tuntuvat erityisen painavilta ja vaivihkaa lakkaa tuntemasta erikseen kunkin sormen lihakset. Kämmen on yksi möykky käsivarren jatkeena. Varpaat menettävät merkityksensä, lattiatuntuma pohkeiden alla häviää. Hengitys tasaantuu hyvinkin automaattiseksi rintakehän kohoiluksi ja mieli alkaa tyhjentyä. Jos vielä keskittyy hiljaiseen ympäristöönsä, voi kuulla vesikiertopatterin kohinan lisäksi rappukäytävästä kantautuvat äänet, etäistä kaupungin vilinää, erilaisten sähkölaitteiden hurinan - ääniä, jotka kuuluvat vain hiljaisuudessa. Ne soivat omaa sinfoniaansa; patterin veden litinästä voi pitkään kuunneltuaan havaita jonkinlaisen jatkumon, melodiakulun, joka toistuu. Jääkaappi pitää säännöllisesti samantyyppisen hurinan. Sienäkello tikittää sekuntinsa. Rappukäytävässä kuljetaan yllättävän usein tiistai-iltaisin.

Hiljaisuus on uskomaton voimavara. Sitä ei osaa kaivata ennen kuin on paljon sosiaalisesti aktiivinen; puhuu erilaisten ihmisten kanssa koulussa kasvotusten, vapaa-ajalla puhelimitse, käyttää sormiaan chattiin kirjoittamiseen, näpyttelee tekstiä koneelle, soittaa ja laulaa yksin ja yhdessä, erilaisia soittimia, useita tunteja päivässä; kuuntelee radiota ja erilaista musiikkia sekä hyräilee mielessään jatkuvasti erilaisia kappaleita. Hiljaisuus tulee käsin kosketeltavaksi metsässä, suolla, kaukana kaikesta asutuksesta, keskellä ei-mitään. On vain silmiinkantamattomiin märkää sammalta ja turvetta, kitukasvuisia mäntyjä siellä täällä. Kun siihen pysähtyy ja hengittää, huomaa, että mielikin on kaukana kaikesta. Luonto tyhjentää ajatuksen. Hiljaisuus soi.

Rakkaudessa ihmisiin, kulttuuriaktiviteetteihin, rientoihin ja musiikkiin ymmärtää, että hetkellinen hiljaisuus on välttämätöntä. Hengähdyksen jälkeen pää ja korvat palaavat jälleen puhtaalta pöydältä sosiaalisen sekamelskan pariin ja pystyy taas erottamaan paremmin vivahteet kaikesta - nauttimaan monin verroin elämän kietoutumista.

Carpe diem

Huomenta aamuaurinko. Säteesi tulvivat juuri oikeasta kulmasta seitsemännen kerroksen yksiöni ikkunan sälekaihtimien lomasta sisään. Sinkoutuvat alkovin valkoiselle seinälle leikkien ja tanssien ikkunalaudalla olevien huonekasvien varjojen kanssa.

Huomenta järvi, kirpeänä, tyynenä, kylpien aamuauringossa. Päivästä toiseen siinä möllötät, tänään erityisen rauhallisena ja jostain päin varmasti jo huurteessa. Vetesi on kylmennyt, asettuu talvea varten. Jonakin aamuna huomaat, miten pintasi on saanut jäisen, puhalletun maitolasin sävyisen peitteen.

Talvi tekee tuloaan, pikku hiljaa, kaikkien tiedostamana mutta silti varkain. Maa on huurussa; harmaaseen kidepeitteeseen kietoutuneet vaahteranlehdet nurmikolla ritisevät askeleen alla. Ilmassa on kirpeyden tuntua, pipoa pitää vetää enemmän korville ja kietoa kaulahuivia tiukemmalle. Uloshengitettäessä huurteiseen ilmaan jää leijumaan lämmin höyry. Ilma on raikas, kaupunki kuulostaa rauhoittuvan talvea varten.

---

Tässä istun ja hengitän syvään aamua, tätä hetkeä. Auringon noustessa korkeammalle valonsäteet muuttavat kulmaansa ja varjot seinillä vaimentavat tanssinsa. Kohta tämä hetki on ohi.

Dum loquimur fugerit invida aetas:

Carpe diem, quam minimum credula postero!

Ilma, jota hengitän

Istumme siskon kanssa pehmeälöylyisessä, miellyttävästi valaistussa Kouvolan Kiitäjänkierroksen saunassa. Istun vasemmalla, sisko oikealla. Sisko tarttuu löylykauhaan ja tiputtaa veteen hieman saunatuoksua. Kohta kiuas sihahtaa ja löyly täyttää pienen saunahuoneen. Suljen silmät ja vedän syvään henkeä - niin syvään, kuin kuumassa uskaltaa hengittää ilman, että nenän limakalvoihin koskee. Mieleeni tulee väistämättä joulu. Olohuoneessa joulukuusi, äiti hyörii keittiössä, isä lämmittää leivinuunia. En kuitenkaan osaa yksilöidä tuoksua. Se ei ole mausteinen, ei missään tapauksessa kaneli, neilikka, kuusi, glögi tai mikään, mistä yleensä voisi tulla mieleen joulu. Kysyn siskoltani, minkä niminen tuoksu olikaan kyseessä. "Tää on Appelsiini, mutta mulle tulee tästä mieleen satsuman kuoriminen." Kas, sepäs se onkin. Satsuma. Kummallista, että yhdistän sen jouluun. Emme ole moneen vuoteen syöneet enää satsumia jouluna, ehkä joskus viimeksi lapsena. Sisko heittää toisen kauhallisen kiukaalle, tällä kertaa jotakin toista tuoksua. Kukkakauppa. Leikkokukat. "Tuleeko sullekin mieleen tästä kukkakauppa?", sisko kysyy. Hymähdän. Voin kuvitella, että sisko ajattelee juurikin samaa kotipaikkakunnan pientä putiikkia, jossa tuoksuu tälle. "Joo. Hassua."

---

Ohi kävellessä, joskus liiankin voimakkaasti, hajuvesi jää leijailemaan vastaantulijan jäljiltä ilmoille. Etenkin viisissäkymmenissä olevat, Stockmannin käytävällä vastaantulevat, beigetakkiset rouvat burberryhuiveeineen tuoksuvat aina samalta: pistävältä aikuisen naisen kukkaistuoksulta. Hintansa ja merkkinsä puolesta tuoksun pitäisi olla hyvä, nenääni kuitenkin jää aina pistävä tunne, melkein kuvottava olo. Samaan kategoriaan voidaan luokitella liian myskiseltä, moottoripyörän ja etäisesti alkoholin vivahteilta tuoksuva keski-ikäinen parrakas mies. Ilmoille leijumaan jäävä hajustepilvi ei missään tapauksessa nosta sykettä eroottisessa mielessä, vaikka kyseinen herra onkin ehkä partavettä lotratessaan kuvitellut näin tapahtuvan. Enkä enää koskaan voinut käyttää tiettyä vaniljantuoksuista hajuvettä, jota käytin siivouksen jälkeisenä lisänä kerran pestessäni siskoni 8 hengen opiskelijasolun yhteiskeittiön roskiskaappia. Kaapin pohjaan pinttyneet homeiset appelsiinin- ja kananmunankuoret yhdistettynä vaniljaiseen hajuveteen - ei kiitos.

---

Jotkut ihmiset tuoksuvat omilta itseiltään. Sen huomaa halatessa. Luulen, että tunnistaisin muutaman ystäväni tuoksun perusteella. Tuoksun, joka yhdistää tiettyä hajuvettä, pyykinpesuainetta, hiuslakkaa, shampoota. Siis ihmisen ominaistuoksu. Se on se hyvä tunne halatessa, se tuttu tunne. Siksikö toisiin ihmisiin kokee tuttuutta, vaikka ei tuntisikaan oikeasti vielä kunnolla? Yhdistääkö tuoksu uuden ihmisen johonkin aikaisempaan, tuttuun, turvalliseen? Ehkä siksi joihinkin ihmisiin luottaa, on helppo mennä lähelle. (Enkä ala puhua tässä nyt feromoneista, niistä voisi kirjoittaa oman postauksen.) Tiedäthän sen tunteen, kun halaat jotakuta rakasta ja hengität keuhkot täyteen rakkaan ihmisen tuoksua. Sen tunteen, kun pitkään halatessa, takertuessa, kietoutuessa tuoksu jää kiinni omaan paitaan. Vielä toisen lähdettyäkin voit aistia tuoksun. Tunteen. Hymyn.

"Olet siinä, sylissäni, hengitän syvään hiuksiasi."

Hyperaktiivisuustila

Heinäkuusta asti epämääräistä, epäsäännöllisesti jatkuvaa kurkkukipua. Elokuun alussa erittäin ärhäkkä angiina, joka uusiutui, eikä nielussa vielä kolmenkaan antibioottikuurin jälkeen tuntunut normaalilta. Koko syksy pientä alavirettä, flunssanpoikasta, nielurisaleikkauksen odottelua. Ja vihdoin leikkauksesta toipumista - syksyn urheilemattomuuden jälkeen vielä kaksi täyttä viikkoa täysin nostattamatta pulssia.

Akkujen lataus on tehnyt tehtävänsä. Energiaa puskee hirvittävällä syötöllä. Innostus kaikesta, halu oppia ja tehdä kaikkea, kaikkimulletännehetinyt. Aktiviteettien ja harrastusten haalimista, sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä, jatkuvaa kanssakäymistä. Energiasyöppöystila on hiljalleen muuttunut tasaiseksi, kerääväksi tilaksi ja yhtäkkiä ladattu energia alkaa purkautua. Todellisena hyperaktiivisuutena. Kunhan malttaisi vielä olla hetken rauhassa, eikä hötkyillä. Lähteä varovasti liikkumaan - lenkkeilemään, syvävenyttelyyn, ihastelemaan syksyisiä maisemia pyörälenkein. Pikku hiljaa lisätä mukaan sykettä nostavia lajeja, käydä tutustumassa Yliopistoliikunnan tarjontaan.

Varovasti uskaltaa aloittaa laulamisen puhtaalta pöydältä. Niin kauan, kun vielä nieluun koskee, ei uskalla kunnolla laulaa. Kutkuttava odotus siitä, että pääsee treenaamaan ja käyttämään ääntään. Kesästä asti olo, että kaikki ei ole kohdallaan. Laulaminen ei ole tuntunut kivalta. Josko tästä, hiljakseen, kun kaikki leikkauksen jälkisäryt kaikkoavat, pääsee hönkäilemään säveliä. Voi vain kuvitella sen tunteen, kun laulaminen tuntuu hyvältä. Sitä on vaikea kuvitella, kun siitä tunteesta on niin kauan.

Tahdon laululintuseksi! Tahdon tanssimaan, sykettä nostamaan, mielihyvähormoneja virtaamaan. Mutta maltan vielä hetken, ja tyhjennän energia-akkujani muihin kulttuurinnälkää tyydyttäviin aktiviteetteihin, kuten hyviin konsertteihin. Tästä se lähtee!

Pojoing!