Kiire

Mistä se syntyy?

Miksi kalenterissa ei olekaan yhtäkkiä tyhjää? Ja jos on, alkaa ahdistaa, että sekin aika pitäisi käyttää niiden tekemättömien tehtävien tekemiseen. Ajatukset edessä olevista töistä ja tehtävistä alkavat kasaantua ja melkeinpä ahdistuksen tapainen möykky sisällä kasvaa hiljalleen, kunnes yhtäkkiä huomaa kauhukseen olevansa täysin stressin valloissa. Mikä avuksi?

Eihän minulla ole kiire. Miksi olisi ja mihinkä sitä kiirehtisin? On opiskeluun liittyviä tehtäviä, ja jos ne tekee suhteellisen säännöllisesti, ei pitäisi tulla kiire. Kaiken järjen mukaan niille pitäisi jäädä aikaa. On myös harjoittelua, harrastuksia, soittamista, mutta kyllähän niillekin jää helposti aikaa. Ainakin pitäisi jäädä. Silti tuntuu olevan kiire, jos harjoittelua on liian vähän ja se ei edistä soittamista ja jos vaikka on tulossa konsertti, tutkinto, seuraava soittotunti, seuraava laulutunti, johon pitäisi olla harjoiteltuna jotakin. Tuntuu, kuin koko ajan olisi tiistai ja laulu-, vapaasäestys- ja kitaratunnit. Missä välissä en ehtinytkään kunnolla treenata? Lisäksi tulisi pitää itsestään huolta, liikkua ja nukkua. Lenkillä käymiseen ja jumppaan on oltava aikaa. Unta täytyy saada riittävästi, jotta jaksaa kiirehtiä. Keho kertoo, kun pitää liikkua ja levätä. Kävelyllä Jyväsjärveä ympäri sitä huomaa, että ei tässä oikeasti ole mihinkään kiire. Mieli puhdistuu ja pysähtyy. Yöllä sitä ei ehdi edes ajatella mitään, paitsi nähdä sekavia unia.

Vaikka kuinka ajattelisi, että tässähän minä nyt olen ja teen, enkä stressaa, jostain se hyökkää - jatkuvalla tahdilla kasautuen, aikataulupula. Eikö ihminen voisi vain elää juuri tässä hetkessä? Ei minulla ole oikeasti mihinkään hoppu, eivät ne asiat etene ajattelemalla, että niitä pitää tehdä. Eikä sillä, miellyttäviä asioita ovat, mutta jokainen voi varmasti samaistua kiireen tunteeseen. Mitä jos nyt päätän, että en ajattele kuin kuluvan viikon asioita? Tämän päivän asioita? Pystynkö luopumaan kiireestäni ja hengittämään rauhaa?

Näin pyrin tekemään. Revin kiirepaholaisen irti mielestäni ja käärin pakettiin keittiön kaapin perälle. Siellä se saa mököttää ja tökkiä kääreitään, joskus ehkä päästä valloilleen, mutta sitten sen voi tunkea taas pois silmistä, pois mielestä. Päätän, että tästä päivästä lähtien pyrin elämään ja olemaan kiirehtimättä. Josko typerä stressintapainen siitä lannistuisi ja ehtisi nauttimaan asioiden tekemisestä.

---

Ps. Nukuin pommiin, mutta ei onneksi ole kiire.