Järki ja tunteet puntarissa

Olen viimeaikoina pohtinut paljon elämää suurempia kysymyksiä. Miettinyt kaikenlaisia kummallisuuksia ja todennut, että olisi ehkä helpompaa, jos en miettisi ja punnitsisi asioita näin paljon. On hämmentävää huomata, miten omassa päässä lopulta risteilee niin monenlaista ajatusta. On syntymälahjaksi saanut aivot, jotka prosessoivat asioita kuin asioita, toisinaan vähän liikaakin. Olisinko onnellisempi, jos en ajattelisi näin paljon? Miten helppoa olisi vain aina tilanteissa tarttua fiiliskorttiin, mennä tuulen mukana kuin höyhen, elää huoletta huomisesta. Mutta järjen voitto on lopulta aina se kortti, joka lyödään pöytään. Kun ajattelee ja pohtii maailmaa monelta kantilta, huomaa, ettei ole ollenkaan helppoa moraalitajuisena järki-ihmisenä mennä, tehdä, olla. Se on vähän kuin yrittäisi olla jotain muuta, mitä on, koska haluaa uskotella itselleen olevansa muuta. Fiilistelee tietyissä rajoissa, järjen häivähdyksen pilkistäessä mieleen aina takaraivosta. Täysin nollat taulussa juokseminen tuntuu vähän siltä, kuin löisi itseään.

Keskustelin hyvän ystäväni kanssa siitä, miten toiset pohtivat maailmaa ja asioita monelta kantilta; punnitsevat, järkeilevät, käsittelevät. Käyttävät älyllistä kapasiteettiaan jatkuvasti prosessoimiseen. Ja miten toiset turhautuvat tällaisiin, kun eivät jaksa järkeillä vaan elävät hetkessä. Kyseinen ystäväni totesi, että ei jaksaisi hetkeäkään oikeasti pohtia jotain elämän filosofiaa - mikä omasta mielestäni taas on ihan normaali keskustelunaihe. On lohduttavaa huomata, että meillä on toisemme. Järki ja tunteet, kummallakin kumpaakin, toisella toinen ominaisuus vaan korostuu tietyissä tilanteissa enemmän. Pidämme toisemme aisoissa tasapainottamalla kumpaakin ääripäätä ja itse voin ottaa mallia ystäväni hetkessä elämisestä, kuitenkin hyväksyen sen seikan, että vaakakuppi kallistuu lähes aina järjen puolelle, halusin tai en.

Olisinko siis oikeasti onnellisempi, jos eläisin pelkästään heittäytymällä? Olen yrittänyt kokeilla, mutta huomannut sen suurimmalta osalta huonoksi vaihtoehdoksi itseni kaltaiselle pohtijalle. Ei voi liiaksi yrittää muuttaa sitä, mitä on - ja miksi pitäisi? Ennemminkin voisi oppia arvostamaan itsessään niitäkin ominaisuuksia, joiden ei ymmärrä olevan osa sitä valloittavaa persoonaa, joka tekee minusta minut. Kenelle sitä loppujen lopuksi tarvitsee perustella, miksi on sellainen kuin on? Ei kenellekään muulle kuin itselleen. Vasta jos ymmärtää tämän, muutkin voivat arvostaa sinua sellaisena kuin itse olet. Päässä järki, sydämessä tunne. Neuvon kuitenkin itseäni, löysää vähän ja anna mennä, tämän kerran.

Sä alat vihdoin viimein käsittää,

ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään

Etkä voi yhtään mitään menettää,

joten anna mennä, joten anna mennä.

Kaunis, rietas, onnellinen

kaunis, rietas, onnellinen.

- Kaija Koo