Artisti maksaa

Mahanpohjassa kutkuttaa jännästi. Sormia paleltaa, vaikka kämmenpohjat hikoavatkin hieman. Kello lähenee puoli yhtätoista, sydän alkaa jyskyttää kovemmin. Lisään huulirasvaa, viimeiset tsekkaukset peiliin. Oven läpi kuuluva puheensorina voimistuu, yläpuolella portaikossa kuuluu jatkuvasti askelia, ihmisiä kerääntyy aina vain enemmän viereiseen tilaan. "Mitä kello on? Joko mennään?" Vielä pari minuuttia. "Noniin, nyt se on menoa."

"Kaikkesi teet, että periksi antaisin, kaikkesi teet, jotta jatkaa voisi en…" Viulu kuljettaa säveliä, soljuen kitarakompin kaverina. Ensimmäisen kappaleen aikana jännityksen lauetessa annan katseen kiertää hiljalleen yleisössä. Tuttuja kasvoja, ystäviä, puolituttuja - mutta hetkinen, nopealla silmäyksellä paikalla on kaveriporukan ulkopuolisiakin, täysin tuntematonta väkeä? Onko mahdollista, että joku on tullut aidosti kuuntelemaan meidän musiikkia? Muutaman suu käy sanojen tahtiin. Ihmiset laulavat biisin mukana! Meidän tekemän biisin mukana. Yhtäkkiä muistan, että pitää soittaa mahdollisimman lähellä mikkiä, jotta viulu kuuluu. "Uusi sivu on jo käännetty." --- Kappale loppuu. Ensimmäiset aplodit ja huudahdukset yleisöstä. Sydän jyskyttää kovemmin, nyt innostuksesta, ei niinkään enää jännityksestä. Viulu sivuun ja pianon ääreen. "Seuraava kappale on sävelletty syksyllä." "Eiköhän nää kaikki kappaleet oo tullu tossa pari kuukautta sitten." Totta. Ja eikun seuraava käyntiin "vii, kuu" ja koholla lähtee.

Uskomaton fiilis. Käsittämätöntä havahtua olevansa yhtyeensä kanssa itse sellainen artisti, joita ihmiset tulevat kuuntelemaan. Nähdä yleisössä liikuttuneita kasvoja, huomata, miten omista tunnetiloista tehdyt kappaleet koskettavat jotakuta muuta - joku saa omista kappaleista jotain irti. Huomata, miten muutamat laulavat tuttujen biisien mukana. Joku on oikeasti kuunnellut näitä, joku tykkää tästä ihan for real. Olo on epätodellinen, utopistinen, yllättynyt, innostunut ja häkeltynyt. Jazzahtavan biisin aiheuttama hymynkare omassa suupielessä; kappaletta sävellettäessä ollut tunnetila palautuu mieleen ja välittyy nähtävästi yleisöön ilmeiden pikku hijaa muuttuessa seesteiseksi hymyksi. Huomaan olevani kovin kotoisasti siinä, siskoni sanoin viulun ja pianon jatkeena, soljuen musiikin tahdissa. Nautin joka hetkestä, jokaisesta painalluksesta pianon koskettimilla, yksittäisistä jousenvedoista, äänen väreilystä. Kappaleet vaihtuvat, kello käy ja yhtäkkiä onkin viimeisen biisin aika. Aplodien myötä encore ja ihmeellinen hypefiilis. Ihmisten henkilökohtaisia kiitoksia ja kehuja, halauksia ja selkään taputtelua. Hämmentävä euforiatila, joka jatkuu vielä pari vuorokautta keikan jälkeenkin. Tunnetila, joka on harvinaisen vaikea kuvailla sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut. Suosittelen, mikäli mahdollista.

Yksi monista unelmista toteutettu. En ihan yksin olisi siihen kuitenkaan kyennyt. Suurkiitokset Esalle, olet musiikillinen sielunveljeni. Ilman yhteisiä musiikillisia näkemyksiämme ja toinen toistemme taitoja ja lahjoja vastavuoroisesti käyttäen emme ehkä olisi saavuttaneet sitä, mitä on. Erikalle kiitos, että laulat, tulkitset ja elät näitä kappaleita ja tuot sanoja sävellettäväksi. Kiitos keikkapaikasta Teemulle ja miksauksesta ja äänentoistosta Mikolle. Kiitoksen ansaitsevat myös ne kaikki ihmiset ja elämäntilanteet, jotka ovat antaneet aihetta inspiraatioon. Aito musiikki tulee suoraan sydämestä, syvimmistä tunteista. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin niille, jotka kuuntelevat, tykkäävät, saavat tästä musiikista jonkinlaista samaistumispintaa omaan elämäänsä. Ilman yleisöä tätä ei olisi.

Utopistisin terveisin, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.