En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt mustasukkaisuutta - siis sellasta parisuhdemielessä ilmenevää. Ystävistä olen joskus nuorempana ollut "mustasukkainen", kun joku paras kaveri olikin enemmän jonkun muun kanssa, vaikka itse olisin halunnut viettää kaverini kanssa aikaa. Teininä olin kova ihastumaan. Ihastuksen kohde saattoi vaihtua parin viikon välein, kun bongasi jonkun söpön ja kivan pojan koulun käytävältä, mutta ihastuminen oli luonnollisestikin pintapuolista, kun kyseisestä tyypistä tiesi vain joitakin faktoja. Ihastus meni usein ohi, kun tutustui tyyppiin paremmin ja huomasi kaverin olevankin aivan erilainen kuin miksi oli itse ihastuskuplassaan hänet kuvitellut. Ihannemielikuva ja todellisuus eivät vastanneet toisiaan, kupla puhkesi *poks* ja eipä aikaakaan, kun oli taas jo uusi tyyppi mielessä. Jos ihastus oli jonkun toisen tytön kanssa, totesin mielessäni, että "no can do" ja melko nopsaan unohdin koko tyypin.
En osaa sanoa, olisiko mustasukkaisuus hyvästä. Kyseessä on kuitenkin jonkinlainen kiintymykseen liittyvä ilmiö, joka osoittaa, että on kiintynyt toiseen, haluaa "omistaa" toisen. Sanotaan, että pieni mustasukkaisuus on tervettä. Onko sitä siis liiankin sinisilmäinen, jos perustaa ajatusmaailmansa luottamukselle? Jos en esimerkiksi ole senhetkisestä kumppanistani mustasukkainen, tarkoittaako se, että en välitä kuitenkaan tarpeeksi? Vai johtuuko ajatuksen vierastaminen siitä, että olen itse niin avoin ja sosiaalinen ihminen, että en haluaisi kenenkään ajattelevan minusta niin? …että minun tarvitsisikin rajoittaa omaa sosiaalista kanssakäymistäni muiden kanssa, koska toinen voi loukkaantua siitä? Ja puhun tässä nyt aivan normaalista ihmisten välisestä kanssakäymisestä, juttelusta, ystävän halaamisesta, harrastuksista. Eikö tällaisia asioita pitäisi pystyä tekemään ilman, että toinen pelkää tapahtuvan jotain? Eikö se juuri ole luottamusta?
Keskusteltuani mustasukkaisuudesta muutaman ystäväni kanssa totesimme, että se kietoutuu ihmisen persoonan ympärille ja liittyy helposti paljon syvempiin, tiedostamattomiin tunteisiin. Loukattu, pelokas, hieman epävarma ihminen on helpommin mustasukkainen kuin sellainen, joka ei ole jäänyt elämäntilanteissaan yksin. Ehkä siis voin olla onnellinen, että en juurikaan koe voimakkaita mustasukkaisuuden tunteita. Elämä on ehkä helpompaa, kun osaa luottaa. Ei jokseenkin osaa ahdistua ajatuksesta, että läheinen ihminen ei olisikaan minun - sillä tasolla, miten nyt toista voi ajatella omistavansa (kukaan ei oikeasti omista ketään). Tai sitten: se oikea ei ole vielä kävellyt vastaan. Ehkä sitä sitten pukee mustia sukkia tai ei - kuka tietää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti