Yhteisymmärrystä

Pidän kovasti ihmisistä, joille ei tarvitse todistella mitään. Heidän seurassaan voin olla juuri sellainen kuin olen. Jos olen jostakin asiasta jotakin mieltä, voin rauhassa ilmaista mielipiteeni ilman, että he tuomitsevat tai väittävät turhanpäiväisesti asiasta kanssani. Viihdyn myös sellaisten ihmisten seurassa, jotka aistivat hienovaraisesti toisen tunnetiloja, osaavat lukea toisen mielialaa ja käyttäytyä sen mukaisesti. Kutsutaan tätä vaikkapa nyt sosiaaliseksi älykyydeksi. Saan energiaa aidoista ihmisistä ja aidoista tunteista. Vaikka tunne menisi äärimmilleen, pidän siitä, että ihminen osaa rakastaa, osaa vihata, osaa näyttää, miltä tuntuu. Ettei tarvitse esittää, ei tarvitse jännittää toisen seurassa, vaan voi rehelliesti olla ja tuntea.

Solmin helposti paljon läheisiä ihmissuhteita, ystävyyssuhteita, toiset tiiviimpiä ja toiset löyhempiä, koska olen niin avoin ja sosiaalinen persoona. Toisinaan ehkä vähän liiankin luottavainen ja sinisilmäinen, mutta olen kuitenkin jotenkin löytänyt ympärilleni miellyttäviä ihmisiä, joiden kunkin kanssa löydän yhteyttä, joidenkin kanssa enemmän ja toisten vähemmän. Heidän kanssaan kanssakäyminen on soljuvaa. Kun tavataan, niin tavataan. Jatketaan samasta pisteestä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Molemmilla on oma, kiireinen elämänsä. Ystävyys vaatii ymmärrystä. Sitten on ihmisiä, jotka jotenkin aiheuttavat stressiä. En pidä siitä, että syyllistetään. Ajankäytöstä, yhteydenpidosta. Onko se ystävyyttä, jos siihen liittyy syyllistämistä tai katkeroitumista? Vaikka jonkun ihmisen kanssa saattaa henkisellä tasolla kokea syvää yhteisymmärrystä, ei se tarkoita, että sellainen ihminen olisi ainutlaatuinen ja ainoa. Monen ihmisen kanssa saattaa kokea syvää läheisyyttä, eri ihmisten kanssa vain eri tavoin.

Voi miten paljon pidänkään siitä, kun joidenkin ihmisten kanssa on niin helppoa olla. Yksi aivan ehdottomasti tärkeimmistä ystävistäni totesi eilen, että hän ei ihan tajua, miten on mahdollista, että olemme tunteneet vasta vuoden. Tutustuimme nykyisen opiskelupaikkani pääsykokeissa ja käsittämätön yhteisymmärrys syntyi saman tien. On kuin olisimme olleet toistemme elämässä aina! Kohtaamisemme ovat kerta kerralta aina enemmän ja enemmän voimaannuttavia.

Suuri kiitos teille, ystäville, jotka olette. Pyyteettömästi. Hymyillen. Joskus yhdessä itkienkin. Kuitenkin helposti, soljuvasti, aidosti, rehellisesti. Teistä olen kiitollisempi, kuin koskaan osaan tuoda esille. Pidetään yhteisymmärryksestä kiinni jatkossakin.