Naimakauppoja

Olen ystäväni kesähäissä, istun kirkon penkissä odottamassa vihkiseremonian alkamista. Vaikka on sateinen ilma, päivänvalo tulvii puukirkon ikkunoista alttarille. Bestmanit, kaasot ja sulhanen käyvät paikoilleen etualalle. Kuulan häämarssi kajahtaa urkuparvelta, ovet avautuvat ja sähdehtivän kaunis morsian astelee isänsä saattelemana käytävää. Yksi jos toinenkin pyyhkii silmäkulmiaan. Siinä hetkessä huomaan hymyileväni vilpittömän aidosti. Jälkikäteen ajateltuna en muista, milloin olisin viimeksi ollut niin onnellinen jonkun toisen ihmisen puolesta. Lämminhenkinen hääjuhla huokuu rakkautta - ilon ja onnellisuuden hääparin puolesta aistii jokaisesta vieraasta. Kesken juhlahumun istahdan pieneksi hetkeksi pöytään ja tietoisesti tarkkailen ympärilläni olevaa ilmapiiriä. Kaksi nuorta miestä keskustelee puvut päällä, oluttölkit kädessä ja hymynkare suupielessä. Kolme ihaniin kesämekkoihin pukeutunutta tyttöä tanssii bilebändin tahtiin, nauru raikaa. Ohikulkevat isovanhemmat ovat kovin onnellisen näköisiä. Morsian hymyilee niin, että silmänsäkin tuikkivat. Rakas ystäväni vastaa katseeseeni pöydän vastapuolelta kaikenymmärtävällä ilmeellä. Hänkin selvästi nauttii siitä, miten onnellisuus täyttää tilan. Tää tunne ei mahdu mun sydämeen.

Pari vuotta sitten jotenkin kummallisesti ajattelin, että avioliitto on itseisarvo. Ihmisen kuuluu mennä naimisiin, koska ympäröivä yhteiskunta on arvottunut niin. Toki ajattelin, että avioliitto on seuraus kahden ihmisen rakkaudesta ja sitoutumisesta, mutta enemmän koin sen tietynlaiseksi meriitiksi, joka jokaisen kuuluu saavuttaa elämässään. Samanlaisiin saavutettaviin statussymboleihin luokittelin omakotitalon, hienot häät, hyväpalkkaisen työn, kolme lasta ja rotukoiran. Ah, perinteinen suomalainen pönkitysidylli. Seurustellessani pitkään jankutin kihloihin menemistä tuon tuosta, koska kaikki muutkin. Koska sisko meni naimisiin. Koska jos seurustelee pitkään, pitää mennä naimisiin. Podin sitoutumiskateutta. Halusin häät ja sormuksen, todisteeksi vakavasta suhteesta. Vaikka parisuhteen arki oli mennyt takkuilevaksi, ajattelin, että naimisiinmeno ja häiden suunnittelu pelastaisi jumittuneen suhteen. Ja kaupan päälle vielä uskomus, että lapsien hankkiminen kruunaisi ja sinetöisi suhteen. A vot!

Molempien osapuolten parhaaksi emme menneet keskenämme kihloihin* saati naimisiin. Kahdeksantoistakesäisen rakastuneet ruususilmälasit pysyivät aika pitkään päässä, ja kun lasit otti pois silmiltä, huomasi hämmennyksekseen palloilevansa ollaan onnellisia, sitten kun -mielikuvassa. Sitten kun ollaan kihloissa. Sitten kun ollaan naimisissa. Sitten kun ollaan valmistuttu. Sitten kun on omakotitalo. Vaan mitenkä se onnellisuus arjessa, hetkessä? Kaksi liian erilaista ihmistä tarvitsi melko monta vuotta ymmärtääkseen, että toista ei voi muuttaa mieleisekseen, eikä suhde lähtökohtaisesti voi perustua muutosvaatimuksille toisen olemukseen, käytökseen, kiinnostuksen kohteisiin ja tapoihin liittyen. Aivan liian moni jää jumittamaan totuttuun, ensisilmäykselle rakennettuun tapasuhteeseen, vaikka kaikki merkit osoittavat, että tässä nyt ei ole hyvä. Osapuolet haluavat elämältä eri asioita, mutta kun on kerran sitoutunut yhteen, tulevaisuus ilman turvallista selkänojaa on kovin keinuvan kuuloista. Mennään naimisiin, koska suhde pelastuu sillä, että järjestetään häät. Kahden aviovuoden jälkeen todetaan, että samaa paskaahan tässä. Jos ei toimi ennen häitä, ei toimi jälkeenkään. Vielä lapset kaupan päälle jaloissa pyörimään rakoilevaan arkeen, ja nostetaan avioerotilastoja.

Avioliiton ja sitoutumisen pitäisi perustua ensisijaisesti toisen kunnioittamiselle ja arvostamiselle. Tietenkin suhteen yksi perusta on romanttinen rakkaus - tekijä, joka käytännössä erottaa läheisen ystävyyssuhteen ja parisuhteen toisistaan. Mutta pelkästään romantiikan ja ihastumisen varaan rakennettu suhde hapertuu siinä vaiheessa, kun arki alkaa toistaa itseään, kun taas kunnioittava rakkaus kestää. Avioliitto on tahtotila. Kun kaksi ihmistä tahtovat sinetöidä rakkautensa ja jakaa elämänsä toistensa kanssa, he menevät naimisiin. Avioliitto ei todellakaan ole mikään saavutettava itseisarvo. Ei pidä mennä naimisiin, jos ei ymmärrä avioliiton olemusta. Avioliitossa itsessään et välttämättä ole yhtään sen onnellisempi. On vaatinut melkoista arvohierarkian uudelleenjärjestelemistä ymmärtääkseni, että naimisiin ei kuulu mennä naimisiinmenon takia. Enkä ole ihan varma, haluanko koskaan sitä länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan mielikuviimme syöttämää omakotitaloa koirineen ja farmariautoineen… Sitten kun -elämästä luopuminen on ollut kovin vapauttavaa. Tässä hetkessä nyt on hyvä ja onnellinen. Jos joku onnistuu olemassaolollaan tuomaan lisäarvoa tähän onneen, en pyristele vastaankaan, mutta en elä sitten vaan nyt. Haaveilu on asia erikseen, ja saahan sitä joskus leikitellä mielikuvalla, jossa astelee käsikynkkää paljain jaloin hiekkarannalla valkoisessa pellavamekossa ja sanoo tahdon. Mutta vain, jos kyseinen tahtotila on molemminpuolisen kunnioituksen ja rakkauden tulos.
 

---
 

Ps. Onnea vielä tuoreelle avioparille. Olkoon yhteiselonne onnellinen ja rakkaudentäyteinen, ja eritoten kilvoitelkaa toistenne kunnioittamisessa. Opetelkaa tekemään kompromisseja ja mikä tärkeintä, muistakaa aina se hymyilevä tunnelma, joka hääpäivänänne huokui juhlassa.

*Toim. huom. ennen korjausta kiloihin. Paras kirjoitusvirhe ever. Kiitos Anni huomiosta.