Ihmisellä on taipumus vertailla. Itseään toisiin ja keskenään taitoja, koulumenestystä, ulkonäköä, lauluääntä, huumoria, ... lista jatkuu loputtomiin. Meissä on jo ensimmäisiltä koululuokilta alkaen sisäänrakennettu kilpailuvietti, tottumus siihen, että asioita ja ihmisiä laitetaan paremmuusjärjestykseen. On koulun hiihtokilpailuja, kuvaamataidon piirustuskilpailuja, musiikin laulukoe, englannin aineen arvostelu, villasukkien kutomistaitojen näyttäminen - kaikki mitä teemme koulussa, arvostellaan. Jopa tahtomattamme meidät asetetaan paremmuusjärjestykseen. Kun jatkamme opintojamme peruskoulun jälkeen, huomaamme, että ei riitä, että lautakuntaan lähtiessä äidinkielen aineesi hipoi ällää. Takaisin saattaa tulla mikä arvosana tahansa riippuen siitä, miten muualla Suomessa on kirjoitettu. Ylioppilaat gaussataan niin, että älliä ja iitä tulee yhtä paljon, väliin jäävä tavara on tusinaa, mutta kaikki eivät voi olla täydellisiä, vaikka niin todellisuudessa olisikin. Vaikka kaikkien kevään ylioppilaiden kirjoittama aine lähtisi omalta koululta täydellisenä, lopputuloksena olisi todennäköisesti edelleen yhtä monta hylsyä ja huippua. Järjestelmä sanelee, että ihmiset on pakko laittaa paremmuusjärjestykseen.
Eikä riitä, että koulussa opimme tiedostamattamme kilpailujärjestelmän. Joka puolella ympärillämme kuhisee erilaisia vertailutilanteita. Televisiosta meille syötetään esimerkiksi laulukilpailuja, jossa rankataan nuorisoa muka parhaan äänen ja esiintymistaitojen perusteella. Jos näitä ohjelmia erehtyy seuraamaan, voi huomata, että paremmuusjärjestys ei synnykään välttämättä sillä perusteella, kuka olisi oikeasti taitavin, lahjakkain - sikäli mikäli laulamista voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen. Ihmisillä kun on erilaisia ääniä, tyylejä ja sävyjä laulaa. Kilpailussa pärjää se, joka on mediaseksikkäin, se, joka miellyttää eniten yleisöä. Jos kaksi laulutaidoiltaan tasaväkistä, tässä tapauksessa naispuoleista, ihmistä kilpailee keskenään, heidän kohdallaan vaakakuppi sattuu jostain syystä kallistumaan sen puoleen, kumpi on ulkoisesti viehättävämpi. Raakaa peliä.
Missikilpailut, kauneuskilpailut, haussa olevat huippumallit. Kaikki niissä on kiinni siitä kuka on kaunein. Vai onko? Kauneus on katsojan silmässä. Jokainen, joka osallistuu kauneuskilpailuun, on jo kaunis. Taas vertaillaan, laitetaan paremmuusjärjestykseen jo valmiiksi samalla viivalla olevat. Täysin tarpeetonta. Miksi jonkun pitää olla ylitse muiden? Tässä kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa on melko harvinaista, että jotakin asiaa ei vertailtaisi. Ei siis ihmekään, että pahoinvointi lisääntyy etenkin nuorten tyttöjen keskuudessa. Kilpaillaan keskenään siitä, kuka on hoikin, mutta samalla pitäisi olla muodokas. Ulkonäkö on kaikki kaikessa. Ja koska yhteiskunnan standardeihin soveltuvalla mediaseksikkäällä ulkonäöllä saa eniten huomiota ja suosiota, siihen pyritään ja siitä kilpaillaan. Jatkuva vertailu sumentaa käsityksen siitä, mikä on oikeasti kaunista. Todellinen kauneus kuitenkin tulee itsevarmuudesta. Vaikka olisi kuinka standardimittainen ja ihannetyyppinen, mutta ei usko itseensä, on harvoin viehättävä muidenkaan silmissä. Puolestaan ihminen, jolla on terve itsetunto ja on sinut itsensä kanssa, on usein niin viehättävä jo olemuksellaan, ettei kukaan kyseenalaista hänen ulkomuotoaan. Vaikka vertailutilanteita on jatkuvasti, terveellä tavalla itsevarma ihminen ei alennu vertailun kohteeksi vaan kantaa itsensä mielipiteistä huolimatta.
On vaikeaa olla kaunis, hyvä, taitava, jos ei ole koskaan se paras. Se, että on jonkun tahon mielestä paras, ei kuitenkaan tarkoita, että sitä on kaikissa asiaan liittyvissä piireissä. Numerot ja ylenpalttiset kehut eivät välttämättä kerro mitään ihmisen taidoista tai kyvyistä. Kilpailuyhteiskunnan tulisi herätä ympärillä vellovaan pahoinvointiin ja luopua vertailuista. Koululuokassa jokaisella oppilaalla on oikeus olla hyvä ja lahjakas, kenenkään ei tarvitsisi olla paras. Tyttökavereiden kesken kaikki voisivat olla kauniita ilman, että yhden kauneutta korostetaan ylitse muiden. Itselleenkin pitää vähän väliä vielä aikuisiällä muistuttaa, että jos jotakuta ystävistäni pidetään yleisesti viehättävänä, se ei ole pois minulta. Päin vastoin, voisin olla ystäväni puolesta onnellinen, että häntä pidetään kauniina ja vielä onnellisempi, jos hän itse ymmärtää pitää itseään viehättävänä kaikista kilpailutilanteista huolimatta.
Olet kaunis, muista se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti