Eräs ystäväni on aina hehkuttanut, miten ihmisen pitää osata olla yksin. Pitää pärjätä itsenäisesti, olla riippumaton kenestäkään, vastuussa vain itsestään ja itselleen. Kun sen tajuaa, voi ehkä olla vastuussa jostakusta toisestakin ja antaa itsestään riittävästi toisen tietoisuuteen. Ollessaan omien ajatuksiensa kanssa voi vasta huomata, "mitä minä haluan". Sellaiset ihmiset, jotka ovat "aina" seurustelleet, eivät välttämättä edes tiedä, mitä olisivat itse, ilman toista. Parisuhde tai sen tapainen käytännössä muovaa kahden ihmisen ajatusmaailmaa yhtenäiseksi ja tiedostamattaankin osapuolet mukautuvat toisen ajatuksiin. Jos lähdetään eri teille, kannattaisi olla hetken yksin, jotta tietää, mitä tosissaan elämältä haluaa. Pitkän yhteisen taipaleen jälkeen on yllättävän hidas prosessi selvittää, mitä joistakin asioista oikeasti ajattelee ja kuka sitä oikeastaan onkaan. Monta vuotta olin me, hetken olin joku muu, tänään olen minä. Päätökset tehdään yksin, riippumatta kenestäkään. Asioista ollaan omaa mieltä, eikä tarvitse peilata omia mielipiteitään toisen kautta. Helppoa? Ei lähelläkään.
Kun sitten on hetken keskenään ja antaa itselleen luvan olla minä, törmää väistämättä kaltaisiinsa ihmisiin. Kun yhtäkkiä huomaa heittää muiden oletukset ja odotukset romukoppaan ja on se, joka kokee ja tietää olevansa, näkee ympärillään kiinnostavia ihmisiä aivan eri silmin. Huomaa, että on luullut olevansa jotakin, mitä ei olekaan! On olettanut, että tietyn tyyppiset ihmiset ovat omanlaisia, koska heillä on tiettyjä ominaisuuksia, taitoja tai kiinnostuksen kohteita. Jälleen saa ottaa laput silmiltään ja todeta, että vasta kun en oleta muista mitään, enkä odota, että he olettavat minusta mitään, voin nähdä ihmisen oikean persoonan. Ja kappas, törmään veli sieluun. En tiedä, onko sellaisia olemassa, mutta jo muutaman tunnin keskustelun perusteella voin todeta, että tästä ihmisestä haluan ottaa mallia, tätä elämänasennetta haluan jakaa muillekin. Riisuttu ulkopuolisten mielipiteistä, on välitön ja aito, rehellinen itselleen ja rehellinen muille. Ei odota minulta mitään, enkä odota häneltä mitään. Olen oma itseni ja saan kannustusta olla oma itseni. Miten en ole törmännyt tällaiseen ihmiseen aiemmin? Koska en ole itse ollut rehellinen itselleni.
Miten helposti elämmekään nojautuen muihin, muiden mielipiteisiin ja asenteisiin. Yritämme, epäonnistumme ja ihmettelemme, missä meni vikaan. Jos kuuntelen radiomusiikkia, miksi minun pitäisi pyydellä anteeksi sitä, että satun tykkäämään useista perus radiohiteistä? Jos en jaksa kiinnostua sen kummemmin politiikasta, miksi minun pitäisi esittää, että olen kiinnostunut? Kenelle perustelen mielipiteitäni? Jos en edes halua perustella mielipidettäni, miksi pitäisi? Olen minä, hyväksy se tai ole hyväksymättä. Vasta, kun ymmärtää, että ihminen saa olla aika lailla sellainen kuin on, eikä voi miellyttää millään kaikkia, voi nauttia elämästään aivan eri tavalla. Löytää pohjan elämälleen, perustan, jolle rakentaa ensin itseään ja sitten ehkä ottaa rinnalleen jonkun muun. Ehjä ihminen osaa rakentaa ihmissuhteita niin, ettei yritä muuttaa itseään miellyttääkseen toista, eikä varsinkaan yritä muuttaa toista - lukuunottamatta pieniä kompromissejä, joita aina joutuu tekemään. Parhaat ystävyyssuhteet syntyvät siitä, kun pitää toisesta juuri sellaisena kuin hän on. Miksi näin ei olisi myös muissa ihmissuhteissa?
Tästä tulee eheä kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti