Lankavyyhtejä kerimässä

Miten ihmeessä sitä tietää, mitä elämältä haluaa? Kaikessa kompleksiudessaan elämä on kuin lankavyyhti, jota purkamalla ei asiat selviä, vaan löytääkin aina vain uusia langanpätkiä ja niitä kerimällä muodostaa itselleen uusia lankakeriä. Mutta mistä sitä tietää, mistä narusta vetää ja mihin suuntaan sitä lähteekään keräänsä kerimään? Valitsenko oikein, jos otan tabula rasan, valkoisen, tuntemattoman langan ja jätän koskematta muihin vaihtoehtoihin, vaikka tiedän, mitä osa ehkä toisi tullessaan? Unohdan kaiken ja sukellan täysin tuntemattomaan? Vai yritänkö kiskoa sinistä, turvallista, tuttua lankaa takaisin, vaikka tiedän, että tästä narusta on jo päästetty irti? Entä jos tartun keltaiseen, kirkkaaseen, optimistivaihtoehtoon? Menetänkö elämässäni mahdolliset jännittävät hetket? Miksi kerin sitä punaista lankaa, joka polttelee sormia, mutta samalla satuttaa? Samalla huomaan muiden langanpäiden pikku hiljaa häipyvän näkyvistä, vaikka niin ei olisikaan tarkoitus.

On niin vaikea päättää, mihin vaihtoehtoon sitä tarttuisi. Hyppy tuntemattomaan on aina hullun puuhaa, mutta toisaalta, jos ei koskaan riskeeraa mitään, ei voi saadakaan mitään. Pitäisikö tarttua vain sokkona johonkin ja alkaa keriä itselleen hyvää kerää? Entä jos valitsen väärin? Entä jos se tie vie harhaan? Hyvä ystäväni kerran totesi, että olisi kovin kiitollinen, jos saisi kristallipallon, josta näkisi itsensä kymmenen vuoden kuluttua. Sitten voisi nyt tietää, mitkä ratkaisut ovat hyviä ja mitkä eivät. Haluaisinko kuitenkaan oikeasti tietää, missä olen kymmenen tai viiden vuoden päästä? Tekisinkö silloin täysin vääriä ratkaisuja tässä hetkessä?

Kysymyksiä kysymyksien perään. Sitä on elämä. Valintojen lankakeriä. Johonkin pitää tarttua ja kierittää omannäköistään vyyhtiä. Toisaalta, vyyhtiä voi aina alkaa purkaa, jos huomaa valinneensa väärin. Purkaminen on turhauttavaa, mutta jos vain heittää kerän lattialle ja antaa sen purkautua itsestään, on kädessä äkkiä pelkkä narun pää. Huonoistakin ratkaisuista pääsee eroon helposti. Ja voihan sitä tarttua useampaankin narunpäähän, mutta sekalainen vyyhti on aina sekalainen.

Hengähdys.

Otan uusavuttoman neulojan monivärisen villalangan ja teen mahdollisimman värikkäät villasukat, kun en koskaan ole ollut hyvä tekemään päätöksiä.

Kiire

Mistä se syntyy?

Miksi kalenterissa ei olekaan yhtäkkiä tyhjää? Ja jos on, alkaa ahdistaa, että sekin aika pitäisi käyttää niiden tekemättömien tehtävien tekemiseen. Ajatukset edessä olevista töistä ja tehtävistä alkavat kasaantua ja melkeinpä ahdistuksen tapainen möykky sisällä kasvaa hiljalleen, kunnes yhtäkkiä huomaa kauhukseen olevansa täysin stressin valloissa. Mikä avuksi?

Eihän minulla ole kiire. Miksi olisi ja mihinkä sitä kiirehtisin? On opiskeluun liittyviä tehtäviä, ja jos ne tekee suhteellisen säännöllisesti, ei pitäisi tulla kiire. Kaiken järjen mukaan niille pitäisi jäädä aikaa. On myös harjoittelua, harrastuksia, soittamista, mutta kyllähän niillekin jää helposti aikaa. Ainakin pitäisi jäädä. Silti tuntuu olevan kiire, jos harjoittelua on liian vähän ja se ei edistä soittamista ja jos vaikka on tulossa konsertti, tutkinto, seuraava soittotunti, seuraava laulutunti, johon pitäisi olla harjoiteltuna jotakin. Tuntuu, kuin koko ajan olisi tiistai ja laulu-, vapaasäestys- ja kitaratunnit. Missä välissä en ehtinytkään kunnolla treenata? Lisäksi tulisi pitää itsestään huolta, liikkua ja nukkua. Lenkillä käymiseen ja jumppaan on oltava aikaa. Unta täytyy saada riittävästi, jotta jaksaa kiirehtiä. Keho kertoo, kun pitää liikkua ja levätä. Kävelyllä Jyväsjärveä ympäri sitä huomaa, että ei tässä oikeasti ole mihinkään kiire. Mieli puhdistuu ja pysähtyy. Yöllä sitä ei ehdi edes ajatella mitään, paitsi nähdä sekavia unia.

Vaikka kuinka ajattelisi, että tässähän minä nyt olen ja teen, enkä stressaa, jostain se hyökkää - jatkuvalla tahdilla kasautuen, aikataulupula. Eikö ihminen voisi vain elää juuri tässä hetkessä? Ei minulla ole oikeasti mihinkään hoppu, eivät ne asiat etene ajattelemalla, että niitä pitää tehdä. Eikä sillä, miellyttäviä asioita ovat, mutta jokainen voi varmasti samaistua kiireen tunteeseen. Mitä jos nyt päätän, että en ajattele kuin kuluvan viikon asioita? Tämän päivän asioita? Pystynkö luopumaan kiireestäni ja hengittämään rauhaa?

Näin pyrin tekemään. Revin kiirepaholaisen irti mielestäni ja käärin pakettiin keittiön kaapin perälle. Siellä se saa mököttää ja tökkiä kääreitään, joskus ehkä päästä valloilleen, mutta sitten sen voi tunkea taas pois silmistä, pois mielestä. Päätän, että tästä päivästä lähtien pyrin elämään ja olemaan kiirehtimättä. Josko typerä stressintapainen siitä lannistuisi ja ehtisi nauttimaan asioiden tekemisestä.

---

Ps. Nukuin pommiin, mutta ei onneksi ole kiire.

Hiljaisuus

Ihminen on jatkuvasti liikkeessä. Jalka nousee toisen eteen, asfaltti vilisee silmissä. Tuoli tuntuu istumalihaksissa, jalat puutuvat, pitää vaihtaa jatkuvasti istuma-asentoa. Reidet huutavat hoosiannaa viidennessä kerroksessa portaissa. Kädet kirjoittavat, sormet soittavat, etusormi painaa hissin nappia. Oikea käsi kättelee ja hämmentää kahvilusikalla maitokahvia. Suu käy syödessä; kieli, huulet ja leuka tekevät taukoamatonta jumppaa puhuessa. Jos oikein keskitty, voi tuntea nenän hienoisen värähtelyn hengitettäessä. Äänihuulet mukailevat ilmavirtaa. Ääniaallot tunkeutuvat korvaan ja pienen pienet vasarat hakkaavat tum-tum-tum muuntaen äänisignaalit aivoihin tiedoksi. Jatkuva liike uuvuttaa. Ja jos päässä on henkisesti jatkuvaa ajatusliikettä, on vaikea pysähtyä todella paikalleen. Vaikka on yksin, istuu paikallaan, tuijottaa kynttilän liekkiä ja kuuntelee vesikiertopatterin kohinaa, jatkuva sosiaalinen häly ja melu soi silti korvissa. Tidi-tidi-tidi, tam-tam-tam-tam, sitä ja tätä ja tota, mitä kaupasta pitäis ostaa, vitsi kun on huomenna pitkä päivä, mitäköhän laitan päälle, laiiilaillai... Jossakin välissä tulee tarve pysähtyä.

Kun yrittää oikein olla paikallaan, täydessä hiljaisuudessa, voi kuulla oman sydämensä sykkeen ja tuntea rintakehän kohoilevan hengityksen tahtiin. Jos makaa pitkään paikallaan hiljaa ja suuntaa keskittymisensä kehon rentoutumiseen, voi tiedostaa omien lihastensa vaivihkaisen puutumisen ja voi kokea rentoutumisen yhteydessä, kuinka keho pikku hiljaa ikään kuin irtoaa lattiasta. Huomaa, miten kädet tuntuvat erityisen painavilta ja vaivihkaa lakkaa tuntemasta erikseen kunkin sormen lihakset. Kämmen on yksi möykky käsivarren jatkeena. Varpaat menettävät merkityksensä, lattiatuntuma pohkeiden alla häviää. Hengitys tasaantuu hyvinkin automaattiseksi rintakehän kohoiluksi ja mieli alkaa tyhjentyä. Jos vielä keskittyy hiljaiseen ympäristöönsä, voi kuulla vesikiertopatterin kohinan lisäksi rappukäytävästä kantautuvat äänet, etäistä kaupungin vilinää, erilaisten sähkölaitteiden hurinan - ääniä, jotka kuuluvat vain hiljaisuudessa. Ne soivat omaa sinfoniaansa; patterin veden litinästä voi pitkään kuunneltuaan havaita jonkinlaisen jatkumon, melodiakulun, joka toistuu. Jääkaappi pitää säännöllisesti samantyyppisen hurinan. Sienäkello tikittää sekuntinsa. Rappukäytävässä kuljetaan yllättävän usein tiistai-iltaisin.

Hiljaisuus on uskomaton voimavara. Sitä ei osaa kaivata ennen kuin on paljon sosiaalisesti aktiivinen; puhuu erilaisten ihmisten kanssa koulussa kasvotusten, vapaa-ajalla puhelimitse, käyttää sormiaan chattiin kirjoittamiseen, näpyttelee tekstiä koneelle, soittaa ja laulaa yksin ja yhdessä, erilaisia soittimia, useita tunteja päivässä; kuuntelee radiota ja erilaista musiikkia sekä hyräilee mielessään jatkuvasti erilaisia kappaleita. Hiljaisuus tulee käsin kosketeltavaksi metsässä, suolla, kaukana kaikesta asutuksesta, keskellä ei-mitään. On vain silmiinkantamattomiin märkää sammalta ja turvetta, kitukasvuisia mäntyjä siellä täällä. Kun siihen pysähtyy ja hengittää, huomaa, että mielikin on kaukana kaikesta. Luonto tyhjentää ajatuksen. Hiljaisuus soi.

Rakkaudessa ihmisiin, kulttuuriaktiviteetteihin, rientoihin ja musiikkiin ymmärtää, että hetkellinen hiljaisuus on välttämätöntä. Hengähdyksen jälkeen pää ja korvat palaavat jälleen puhtaalta pöydältä sosiaalisen sekamelskan pariin ja pystyy taas erottamaan paremmin vivahteet kaikesta - nauttimaan monin verroin elämän kietoutumista.

Carpe diem

Huomenta aamuaurinko. Säteesi tulvivat juuri oikeasta kulmasta seitsemännen kerroksen yksiöni ikkunan sälekaihtimien lomasta sisään. Sinkoutuvat alkovin valkoiselle seinälle leikkien ja tanssien ikkunalaudalla olevien huonekasvien varjojen kanssa.

Huomenta järvi, kirpeänä, tyynenä, kylpien aamuauringossa. Päivästä toiseen siinä möllötät, tänään erityisen rauhallisena ja jostain päin varmasti jo huurteessa. Vetesi on kylmennyt, asettuu talvea varten. Jonakin aamuna huomaat, miten pintasi on saanut jäisen, puhalletun maitolasin sävyisen peitteen.

Talvi tekee tuloaan, pikku hiljaa, kaikkien tiedostamana mutta silti varkain. Maa on huurussa; harmaaseen kidepeitteeseen kietoutuneet vaahteranlehdet nurmikolla ritisevät askeleen alla. Ilmassa on kirpeyden tuntua, pipoa pitää vetää enemmän korville ja kietoa kaulahuivia tiukemmalle. Uloshengitettäessä huurteiseen ilmaan jää leijumaan lämmin höyry. Ilma on raikas, kaupunki kuulostaa rauhoittuvan talvea varten.

---

Tässä istun ja hengitän syvään aamua, tätä hetkeä. Auringon noustessa korkeammalle valonsäteet muuttavat kulmaansa ja varjot seinillä vaimentavat tanssinsa. Kohta tämä hetki on ohi.

Dum loquimur fugerit invida aetas:

Carpe diem, quam minimum credula postero!

Ilma, jota hengitän

Istumme siskon kanssa pehmeälöylyisessä, miellyttävästi valaistussa Kouvolan Kiitäjänkierroksen saunassa. Istun vasemmalla, sisko oikealla. Sisko tarttuu löylykauhaan ja tiputtaa veteen hieman saunatuoksua. Kohta kiuas sihahtaa ja löyly täyttää pienen saunahuoneen. Suljen silmät ja vedän syvään henkeä - niin syvään, kuin kuumassa uskaltaa hengittää ilman, että nenän limakalvoihin koskee. Mieleeni tulee väistämättä joulu. Olohuoneessa joulukuusi, äiti hyörii keittiössä, isä lämmittää leivinuunia. En kuitenkaan osaa yksilöidä tuoksua. Se ei ole mausteinen, ei missään tapauksessa kaneli, neilikka, kuusi, glögi tai mikään, mistä yleensä voisi tulla mieleen joulu. Kysyn siskoltani, minkä niminen tuoksu olikaan kyseessä. "Tää on Appelsiini, mutta mulle tulee tästä mieleen satsuman kuoriminen." Kas, sepäs se onkin. Satsuma. Kummallista, että yhdistän sen jouluun. Emme ole moneen vuoteen syöneet enää satsumia jouluna, ehkä joskus viimeksi lapsena. Sisko heittää toisen kauhallisen kiukaalle, tällä kertaa jotakin toista tuoksua. Kukkakauppa. Leikkokukat. "Tuleeko sullekin mieleen tästä kukkakauppa?", sisko kysyy. Hymähdän. Voin kuvitella, että sisko ajattelee juurikin samaa kotipaikkakunnan pientä putiikkia, jossa tuoksuu tälle. "Joo. Hassua."

---

Ohi kävellessä, joskus liiankin voimakkaasti, hajuvesi jää leijailemaan vastaantulijan jäljiltä ilmoille. Etenkin viisissäkymmenissä olevat, Stockmannin käytävällä vastaantulevat, beigetakkiset rouvat burberryhuiveeineen tuoksuvat aina samalta: pistävältä aikuisen naisen kukkaistuoksulta. Hintansa ja merkkinsä puolesta tuoksun pitäisi olla hyvä, nenääni kuitenkin jää aina pistävä tunne, melkein kuvottava olo. Samaan kategoriaan voidaan luokitella liian myskiseltä, moottoripyörän ja etäisesti alkoholin vivahteilta tuoksuva keski-ikäinen parrakas mies. Ilmoille leijumaan jäävä hajustepilvi ei missään tapauksessa nosta sykettä eroottisessa mielessä, vaikka kyseinen herra onkin ehkä partavettä lotratessaan kuvitellut näin tapahtuvan. Enkä enää koskaan voinut käyttää tiettyä vaniljantuoksuista hajuvettä, jota käytin siivouksen jälkeisenä lisänä kerran pestessäni siskoni 8 hengen opiskelijasolun yhteiskeittiön roskiskaappia. Kaapin pohjaan pinttyneet homeiset appelsiinin- ja kananmunankuoret yhdistettynä vaniljaiseen hajuveteen - ei kiitos.

---

Jotkut ihmiset tuoksuvat omilta itseiltään. Sen huomaa halatessa. Luulen, että tunnistaisin muutaman ystäväni tuoksun perusteella. Tuoksun, joka yhdistää tiettyä hajuvettä, pyykinpesuainetta, hiuslakkaa, shampoota. Siis ihmisen ominaistuoksu. Se on se hyvä tunne halatessa, se tuttu tunne. Siksikö toisiin ihmisiin kokee tuttuutta, vaikka ei tuntisikaan oikeasti vielä kunnolla? Yhdistääkö tuoksu uuden ihmisen johonkin aikaisempaan, tuttuun, turvalliseen? Ehkä siksi joihinkin ihmisiin luottaa, on helppo mennä lähelle. (Enkä ala puhua tässä nyt feromoneista, niistä voisi kirjoittaa oman postauksen.) Tiedäthän sen tunteen, kun halaat jotakuta rakasta ja hengität keuhkot täyteen rakkaan ihmisen tuoksua. Sen tunteen, kun pitkään halatessa, takertuessa, kietoutuessa tuoksu jää kiinni omaan paitaan. Vielä toisen lähdettyäkin voit aistia tuoksun. Tunteen. Hymyn.

"Olet siinä, sylissäni, hengitän syvään hiuksiasi."

Hyperaktiivisuustila

Heinäkuusta asti epämääräistä, epäsäännöllisesti jatkuvaa kurkkukipua. Elokuun alussa erittäin ärhäkkä angiina, joka uusiutui, eikä nielussa vielä kolmenkaan antibioottikuurin jälkeen tuntunut normaalilta. Koko syksy pientä alavirettä, flunssanpoikasta, nielurisaleikkauksen odottelua. Ja vihdoin leikkauksesta toipumista - syksyn urheilemattomuuden jälkeen vielä kaksi täyttä viikkoa täysin nostattamatta pulssia.

Akkujen lataus on tehnyt tehtävänsä. Energiaa puskee hirvittävällä syötöllä. Innostus kaikesta, halu oppia ja tehdä kaikkea, kaikkimulletännehetinyt. Aktiviteettien ja harrastusten haalimista, sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä, jatkuvaa kanssakäymistä. Energiasyöppöystila on hiljalleen muuttunut tasaiseksi, kerääväksi tilaksi ja yhtäkkiä ladattu energia alkaa purkautua. Todellisena hyperaktiivisuutena. Kunhan malttaisi vielä olla hetken rauhassa, eikä hötkyillä. Lähteä varovasti liikkumaan - lenkkeilemään, syvävenyttelyyn, ihastelemaan syksyisiä maisemia pyörälenkein. Pikku hiljaa lisätä mukaan sykettä nostavia lajeja, käydä tutustumassa Yliopistoliikunnan tarjontaan.

Varovasti uskaltaa aloittaa laulamisen puhtaalta pöydältä. Niin kauan, kun vielä nieluun koskee, ei uskalla kunnolla laulaa. Kutkuttava odotus siitä, että pääsee treenaamaan ja käyttämään ääntään. Kesästä asti olo, että kaikki ei ole kohdallaan. Laulaminen ei ole tuntunut kivalta. Josko tästä, hiljakseen, kun kaikki leikkauksen jälkisäryt kaikkoavat, pääsee hönkäilemään säveliä. Voi vain kuvitella sen tunteen, kun laulaminen tuntuu hyvältä. Sitä on vaikea kuvitella, kun siitä tunteesta on niin kauan.

Tahdon laululintuseksi! Tahdon tanssimaan, sykettä nostamaan, mielihyvähormoneja virtaamaan. Mutta maltan vielä hetken, ja tyhjennän energia-akkujani muihin kulttuurinnälkää tyydyttäviin aktiviteetteihin, kuten hyviin konsertteihin. Tästä se lähtee!

Pojoing!

Junamatka

Kuvittele kolmen tunnin junamatka InterCityn vaunuosastossa, jossa on käytävän kummankin puolen vastakkaiset penkkiparit sekä yhdet normaalit penkit - yhteensä siis 12 hengen osasto. Saavut tavaroinesi junaan ja löydät paikkasi yhdestä vastakkaisten penkkiparien nurkkaikkunapaikoista, selkä menosuuntaan. Olet juuri ehtinyt kaivaa repustasi läppärin ja asettua koulutehtävien pariin, kun vaunuun saapuu suurperhe: äiti, isä ja lapsikatras. Perhe löytää paikkansa vierestäsi. Äiti komentaa tyttöjä, isä poikia, joku lapsista juoksee päin vaunujen välissä olevaa ikkunallista ovea ja alkaa itkeä. Pellavapäisiä leikki-ikäisiä on yhtäkkiä joka puolella. Äiti kaivaa kiireen vilkkaa isosta repusta kasan Monsterikeksejä, jokaiselle oman väriset; tuolle pienemmälle pojalle kaksi vihreää. Repusta löytyy myös kaksi dvd-ruutua, joihin laitetaan pyörimään Kaunotar ja Kulkuri. Puolen tunnin kiukuttelun, keksien, penkeillä pyörimisen, juoksemisen, kitisemisen ja taistelun jälkeen lapset alkavat löytää paikkansa - osa nenä kiinni piirretyssä ja osa lasten leikkivaunusta. Jatkuva hälinä silti täyttää vaunun. Et voi olla huomaamatta, kuinka nappisilmäinen pieni poika tuijottaa läppärisi takaa ja kyselee äidiltään "Mitä toi tyttö tekee?", "Miks tuolla on vihreitä puita?", "Kuka tossa talossa asuu?". Keskittymiskykysi opiskelun suhteen on heikoilla jäillä. Miten reagoit?

Normaali reaktio on varmasti monen kohdalla, että "EI! Minun junapaikkani, tehän ette tähän tule!". Omaksi hämmästyksekseni löysin itseni auttamasta perheen äitiä, kun hän levitti tavaroitaan pöydälle. Pieni hälinä teki hyvää monotoniselle keskiaikamusiikin terminologian pänttäämiselle. Pienin, vaaleanpunaisiin puettu tyttö halusi tietää nimeni ja määränpäätäni. Kerroin meneväni kotiin Jyväskylään. Nappisilmäinen poika kysyi, miksi asun Jyväskylässä. Totesin aikovani musiikinopettajaksi. "Mää osaan laulaa tuiki tuiki tähtönen..." - ja viisihenkinen lapsikuoro alkaa laulaa täysistä keuhkoistaan tuiki tuiki tähtöstä. "Miks et sää laula meitin kanssa?", kysyi toinen pienistä, pellavapäisistä tytöistä. Vastasin, että lääkäri on käskenyt olla hiljaa kun on äänessä pipi. Kun perheen äiti käski lasten olla häiritsemättä, totesin, että itse asiassa heidän lapsensa ovat kovin valloittavia, eivätkä häiritse juurikaan. Siinä siis istuin junan penkissä, polvet suussa, villasukat jalassa ja pänttäilin moodeja ja cantus firmuksia, välillä vastaillen tenavien kysymyksiin ja seuraten heidän touhujaan.

Matka tuntui taittuvan nopeammin kuin kertaakaan aiemmin. Johtuiko sinänsä mielenkiintoisesta tekemisestä - tällä hetkellä mikä tahansa musiikin opiskeluun liittyvä pitää motivaationi yllä - vaiko siitä, että viiden pienen jatkuvassa liikkeessä olevan vesselin seuraaminen oli yllättävän viihdyttävää puuhaa. En varsinaisesti sanoisi, että yleensä pitäisin pienistä, äänekkäistä ja kitisevistä kakaroista, mutta näillä sisaruksilla oli huvittavat ja jollakin tavalla nerokkaat jutut. Viisi alle kymmenvuotiasta, joista ainakin pienimmät olivat alle kouluikäisiä, olivat kovin mielenkiintoista seurattavaa kasvatustieteellisestä näkökulmasta. Ensimmäistä kertaa huomasin havainnoivani ympäristöäni selvästikin opettajaidentiteetillä. Sisaruksissa näkyi selvästi, miten kaikkein pienimmät hakeutuivat jatkuvasti vanhempiensa syliin ja olivat hämmästyttävän lapsia. Nappisilmäpojalla oli selvästikin jonkinlainen kyselemiseen liittyvä vaihe meneillään, kun vanhin tytöistä kitisi jatkuvasti turhasta - kenties uhmaikää vaiko erilaista luonnetta? Katraan vanhin, kymmenissä oleva poika, istui koko matkan hiljaa ja näpersi jonkinnäköistä matkapelikonsolia. Lapsen kasvu ja kehitys näkyi siis selvästi sisarusjoukossa, jossa eri ikäisiä lapsia on paljon.

Poistuessani Jyväskylän asemalla lapset ihmettelivät, kun tyttö lähtee pois eikä tulekaan meidän kanssa enää. Perheen äiti kiitteli kärsivällisyydestä ja toivotti mukavia opiskeluhetkiä. Eipä tässä kauheasti kärsivällisyyttä tarvittu. Ja totesi, että jos on valinnanvaraa, kannattaa harkita suuntautuvansa sinne yläkoulu- ja lukioikäisten pariin. "Tässä kun näitä on kasvattanut, voin todeta, että lastentarhanopettajan homma olis mulle ainakin aivan mahdoton tehtävä, en suosittele." Niin. Luulin, että en osaisi toimia pienten lasten kanssa, mutta ilmeisesti ihan hyvät valmiudet varhaiskasvatuksenkin puolella, vaikka kyseessä ei mikään innostusalue olekaan. Onneksi ei tarvitse vielä tietää, mistä sitä itsensä löytää valmistuttuaan. Ja, onneksi ovia voi availla useampiin suuntiin.

Sellainen junamatka. Opinpahan, että ihmeellinen on ihmisen pinna.