Valveunessa

Olen unessa. Kävelen eteenpäin sumun ympäröimänä, kaukaisuudessa häämöttää valonpiste. Etenen kohti valoa, mutta mitä lähemmäs kuljen, sitä kauemmas se tuntuu minusta loittonevan. Äänet kuuluvat ympärilläni ikään kuin sukeltaisin veden alla, hämmentävä ulina ja puuroutuva äänimassa värähtelee tärykalvoilla. Jalkani ovat kevyet ja askel kulkee pumpulinpehmeänä ponnahduksena pitkin vaaleaa, utuista mattoa. En voi pysähtyä, enkä kääntyä katsomaan taakseni. Tummat sävyt kutittavat niskaa. Ei tarvitse hengittää.

---

Joskus elämässä tuntuu, kuin kulkisi usvassa, sumussa, unessa. Kaikki päivät toistensa jälkeen ovat samanlaisia, harmaita. Vaikka käytännössä elämässä onkin ohjelmaa ja sisältöä, niiden kaiken läpi paahtaa vain samalla ankealla tempolla. Kiinnekohdat puuttuvat. Huomaat, että taas on maanantai. Miten aika onkaan vierähtänyt näin nopeasti? Mitä viikossa tapahtui? Mihin aika juoksee, enkä saa siitä mitenkään kiinni? Olet ehkä niin väsynyt kaikesta, että asiat tuntuvat sulautuneen yhdeksi suureksi mössöksi, josta on vaikea eritellä, mitä ja missä oli milloinkin.

Ihminen usein kaipaa elämäänsä kiinnekohtia. Tapahtumia, joita odottaa, asioita, joita voi suunnitella. Muistan ajan, jolloin elämässä oli potentiaalisia kiinnekohtia: tapahtumia ja juhlia, jotka ikään kuin veivät elämää eteenpäin. Luulin pitkään, että suunnitteluun tarvitaan kaksi. Havaitsin aivan äskettäin, että suurin osa kahden kaupan suunnitelmista oli tapahtunut vain oman pääni sisällä - ja niistäkään harva toteutui. Tämän tajuamisen jälkeen kiintopisteen merkitys on muuttunut täysin.

Voin itse suunnitella itselleni tärkeitä tapahtumia, asioita, kiinnekohtia. Vielä mahtavampaa on ymmärtää, miten jokainen päivä on huippuhetki. Ja miten pieniäkin asioita kannattaa odottaa. Sumussa eläminen on niin ankeaa, että hetkellinen itsensä ravistelu on jokaiselle suositeltavaa. Jos aamulla töihin tai kouluun mennessä odotat sitä, että illalla tapahtuu - tai koko viikon odotat, että viikonloppuna tapahtuu - unohdat elää siinä välissä olevan ajan. Miksi hukata hetkiä, kun jokaisesta voi nauttia? Älä ole unessa, kun olet valveilla.

Nähdäkseen siel ei mitään oo

Vaik käyttäis kirkkainta valoo
Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

Yllämainitusta tekstinpätkästä kiitos Christel Sundbergille.

Kyseiseen kappaleeseen kuuluva bassoriffi soi jatkuvasti päässäni. 

Penkkiurheiluvaimo

En ole juuri koskaan seurannut urheilua televisiosta, enkä oikein päässyt jyvälle penkkiurheilun hienoudesta. Meillä kotona kun molemmat meistä siskoksista harrastivat käytännössä vain musiikkia, eikä vanhemmistakaan kumpikaan mikään joukkuelajifanaatikko ollut, ei tapana ollut seurata juuri mitään matseja. Ehkä teen virheen myöntäessäni, että ensimmäinen lätkämatsi, jonka olen keskittyen seurannut alusta loppuun oli viimekeväinen Suomen ja Ruotsin välinen finaaliottelu. Siihenkin todennäköisesti keskityin vain, koska kyseessä oli erittäin voimallinen yhteisöllinen tilaisuus ja eksyin Otaniemen teekkarikylään äijähienhajuiseen parinsadan hengen kollektiivikisakatsomoon. Siellä ollessani ymmärsin kuitenkin hetkellisesti penkkiurheilun hienouden ja huuman. Ottelun loppua kohden pulssi kiihtyi, äänenvoimakkuus kisakatsomossa kasvoi maksimaalisesti ja kun tulos selvisi voitoksi kotiin päin, täydellinen sanoinkuvaamaton hurraahuutojen ja onnenkyynelten sekamelska täytti katosta satelevine konfetteineen (kyllä, teekkarit osaavat) tilan. Euforisesta huumatilasta huolimatta en ole innostunut sen koommin seuraamaan mitään urheilua.

Olen monesti miettinyt, mitä tapahtuisi, jos oma puoliso olisi fanaattinen penkkiurheilija. Lähipiirissäni olen todistanut, miten miehen seuratessa mitä erilaisempia urheilulajeja on silloinen tyttöystävä, nykyään vaimo, alkanut tietoisesti kiinnostua ja seurata kumppaninsa kanssa futista, koripalloa, amerikkalaista jalkapalloa, lätkää... ja tehnyt matsien katsomisesta yhteisen harrastuksen, joihin satunnaisesti kuuluu aiheeseen sopivaa ruokaa ja herkkuja. Kyseinen naishenkilö on kuitenkin aina jollain tasolla ollut kiinnostunut erilaisista joukkuelajeista, toisin kuin eräät. Todistusaineistoa penkkiurheiluvaimoista löytyy kuitenkin sellaisistakin ystävistäni, jotka eivät itse käytännössä ymmärrä mitään siitä lajista, mitä oma siippa fanaattisesti seuraa, mutta antavat toisen puoliskon innostuksen lajin parissa kukkia ja kuulemma kykenevät helposti keskustelemaan tunnin jalkapallosta ymmärtämättä keskustelusta juuri mitään. Jotenkin kierolla naisellisella tavalla he saattavat miespuoliselle olon, että hitto, on hieno tyttöystävä, kun jauhaa fudiksesta meikän kanssa!

Kiltisti olen aikoinaan toiminut moottoripyörä-, mönkijä-, ja moottorikelkkavaimona ymmärtämättä kyseisistä rakkineista yhtään mitään, mutta oppinut nauttimaan kyydissä istumisesta ja hankkinut asiaankuuluvat varusteet (jo halvan henkivakuutuksen puitteissa). Yhtä vähän olen ymmärtänyt konsoli- ja tietokonepeleistä tai dataamisesta, mutta oppinut keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta ja osallistumaan tekemiseen, mikäli tilanne sitä vaatii. Tosin siinä vaiheessa, kun minulle lyödään pleikkakapula käteen, voin todeta, että 8-bittinen Nintendo on se, mitä olen viimeksi hakannut (ja sellainen löytyy kaapista toimivana kera Super Mario 3:n), en voi esittää fiksumpaa kuin olen. Itse asiassa naisellinen tietynasteinen bimbous pätee kaiken muun "miehisen" harrastuksen omaksumisessa paitsi urheilussa. Naisella on oikeus kysyä koneista ja laitteista, mutta ei urheilusta - ainakaan matsin aikana! Pleikkapelin kun voi aina laittaa pauselle ja moottorikelkan pysäyttää keskelle aakeeta laakeeta. 

Penkkiurheilijavaimon kohtalo on siis sinänsä haasteellinen, sillä en usko kykeneväni selvittämään jonkin niinkin itselleni epämielenkiintoisen asian, kuin vaikkapa jalkapallon, sääntöjä ja pelin rakennetta itsenäisesti siihen pisteeseen, että kykenisin kahden kesken sohvannurkassa istuen vahtaamaan kokonaisen illan peliä. Siinä tapauksessa, jos toinen osapuoli on kärsivällisesti valmis ottelun aikana selvittämään, mitä missäkin tapahtuu, voin harkita asiaa. Muut harrasteet ovat sen verran helpommin lähestyttäviä, että henkilökohtaista innostustakin saattaa löytyä. Kolikon kääntöpuolena on toki se, miten saadaan äijänköriläs pitkille hiihtoretkille lapin erämaisemissa tai jazzpianokonserttiin, kuoroesitykseen saatika musikaaliin haukottelematta sekä ymmärtämään lukuisat muut musiikkiin ja taiteeseen liittyvät harrastukset. Suhteellisen helppo ratkaisu olisi kalastaa hiihtävä taiteilijahörhö, mutta liika samanlaisuus tekee elämästä melko tylsää, eikö?

Olet kaunis, muista se.

Ihmisellä on taipumus vertailla. Itseään toisiin ja keskenään taitoja, koulumenestystä, ulkonäköä, lauluääntä, huumoria, ... lista jatkuu loputtomiin. Meissä on jo ensimmäisiltä koululuokilta alkaen sisäänrakennettu kilpailuvietti, tottumus siihen, että asioita ja ihmisiä laitetaan paremmuusjärjestykseen. On koulun hiihtokilpailuja, kuvaamataidon piirustuskilpailuja, musiikin laulukoe, englannin aineen arvostelu, villasukkien kutomistaitojen näyttäminen - kaikki mitä teemme koulussa, arvostellaan. Jopa tahtomattamme meidät asetetaan paremmuusjärjestykseen. Kun jatkamme opintojamme peruskoulun jälkeen, huomaamme, että ei riitä, että lautakuntaan lähtiessä äidinkielen aineesi hipoi ällää. Takaisin saattaa tulla mikä arvosana tahansa riippuen siitä, miten muualla Suomessa on kirjoitettu. Ylioppilaat gaussataan niin, että älliä ja iitä tulee yhtä paljon, väliin jäävä tavara on tusinaa, mutta kaikki eivät voi olla täydellisiä, vaikka niin todellisuudessa olisikin. Vaikka kaikkien kevään ylioppilaiden kirjoittama aine lähtisi omalta koululta täydellisenä, lopputuloksena olisi todennäköisesti edelleen yhtä monta hylsyä ja huippua. Järjestelmä sanelee, että ihmiset on pakko laittaa paremmuusjärjestykseen.

Eikä riitä, että koulussa opimme tiedostamattamme kilpailujärjestelmän. Joka puolella ympärillämme kuhisee erilaisia vertailutilanteita. Televisiosta meille syötetään esimerkiksi laulukilpailuja, jossa rankataan nuorisoa muka parhaan äänen ja esiintymistaitojen perusteella. Jos näitä ohjelmia erehtyy seuraamaan, voi huomata, että paremmuusjärjestys ei synnykään välttämättä sillä perusteella, kuka olisi oikeasti taitavin, lahjakkain - sikäli mikäli laulamista voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen. Ihmisillä kun on erilaisia ääniä, tyylejä ja sävyjä laulaa. Kilpailussa pärjää se, joka on mediaseksikkäin, se, joka miellyttää eniten yleisöä. Jos kaksi laulutaidoiltaan tasaväkistä, tässä tapauksessa naispuoleista, ihmistä kilpailee keskenään, heidän kohdallaan vaakakuppi sattuu jostain syystä kallistumaan sen puoleen, kumpi on ulkoisesti viehättävämpi. Raakaa peliä.

Missikilpailut, kauneuskilpailut, haussa olevat huippumallit. Kaikki niissä on kiinni siitä kuka on kaunein. Vai onko? Kauneus on katsojan silmässä. Jokainen, joka osallistuu kauneuskilpailuun, on jo kaunis. Taas vertaillaan, laitetaan paremmuusjärjestykseen jo valmiiksi samalla viivalla olevat. Täysin tarpeetonta. Miksi jonkun pitää olla ylitse muiden? Tässä kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa on melko harvinaista, että jotakin asiaa ei vertailtaisi. Ei siis ihmekään, että pahoinvointi lisääntyy etenkin nuorten tyttöjen keskuudessa. Kilpaillaan keskenään siitä, kuka on hoikin, mutta samalla pitäisi olla muodokas. Ulkonäkö on kaikki kaikessa. Ja koska yhteiskunnan standardeihin soveltuvalla mediaseksikkäällä ulkonäöllä saa eniten huomiota ja suosiota, siihen pyritään ja siitä kilpaillaan. Jatkuva vertailu sumentaa käsityksen siitä, mikä on oikeasti kaunista. Todellinen kauneus kuitenkin tulee itsevarmuudesta. Vaikka olisi kuinka standardimittainen ja ihannetyyppinen, mutta ei usko itseensä, on harvoin viehättävä muidenkaan silmissä. Puolestaan ihminen, jolla on terve itsetunto ja on sinut itsensä kanssa, on usein niin viehättävä jo olemuksellaan, ettei kukaan kyseenalaista hänen ulkomuotoaan. Vaikka vertailutilanteita on jatkuvasti, terveellä tavalla itsevarma ihminen ei alennu vertailun kohteeksi vaan kantaa itsensä mielipiteistä huolimatta.

On vaikeaa olla kaunis, hyvä, taitava, jos ei ole koskaan se paras. Se, että on jonkun tahon mielestä paras, ei kuitenkaan tarkoita, että sitä on kaikissa asiaan liittyvissä piireissä. Numerot ja ylenpalttiset kehut eivät välttämättä kerro mitään ihmisen taidoista tai kyvyistä. Kilpailuyhteiskunnan tulisi herätä ympärillä vellovaan pahoinvointiin ja luopua vertailuista. Koululuokassa jokaisella oppilaalla on oikeus olla hyvä ja lahjakas, kenenkään ei tarvitsisi olla paras. Tyttökavereiden kesken kaikki voisivat olla kauniita ilman, että yhden kauneutta korostetaan ylitse muiden. Itselleenkin pitää vähän väliä vielä aikuisiällä muistuttaa, että jos jotakuta ystävistäni pidetään yleisesti viehättävänä, se ei ole pois minulta. Päin vastoin, voisin olla ystäväni puolesta onnellinen, että häntä pidetään kauniina ja vielä onnellisempi, jos hän itse ymmärtää pitää itseään viehättävänä kaikista kilpailutilanteista huolimatta.

Olet kaunis, muista se.

Kausaliteettiajattelua

Ajattele, että kaikki, mitä teet ja valitset, vaikuttaa suorasti tai epäsuorasti johonkin toiseen asiaan. Ja se, mitä jätät tekemättä ja valitsematta, vaikuttaa myös siihen, miten asiat kulkevat. Otetaan esimerkki, että tuttava soittaa. Vastaanko puhelimeen? Jos vastaan ja puhun hänen kanssaan, tiedän, mitä asiaa hänellä on. Jos en vastaa, hän ei välttämättä soita uudelleen ja unohdan kysyä, mitä asiaa hänellä oli. Oletetaan, että vastaan ja hän ehdottaa, että lähdemme keikalle. Tajuan, että en ehtisi millään lähteä ja kieltäydyn kohteliaasti. Kieltäytyminen saattaa johtaa siihen, että tuttava ei kysy minua enää uudelleen seurakseen keikalle. Entä jos olisin lähtenyt keikalle? Olisinko tavannut siellä jonkun merkittävän ihmisen elämäni kannalta, jota nyt en tapaakaan, koska kieltäydyin? --- Jossittelua. Mutta niin ne asiat menevät. Kaikki, mitä valitset ja teet, vaikuttaa toisiinsa.

Elämän suuressa palapelissä on vaikea joskus hahmottaa, miten tämän hetken valinnat, ihmiset ja elämäntilanteet vaikuttavat tulevaisuuteen. Jotkin ihmiset, tapahtumat tai asiat, joiden luulemme tällä hetkellä olevan merkityksettömiä, saattavat näyttäytyä hyvinkin merkityksellisiltä tarkasteltuna vuoden päästä. Oma elämäni on ollut vielä vuosi sitten täydellisen erilaista. Opiskelemani ala, elinympäristöni, elämäntilanteeni, moni elämän arvoista ja jopa se, miltä tulevaisuuteni näyttytyi, olivat kaikki aivan erilaisia kuin mitä nyt. Ja niitä pieniä ja suuriakin asioita, joita silloin ja viimeisen vuoden aikana on tapahtunut, ei olisi sillä hetkellä uskonut vaikuttavan niin voimakkaasti siihen, mitä elämässäni on nyt. Vaikka vain sen hetkiset suuret valintani tuntuivat merkitykselliseltä, jälkikäteen tarkasteltuna pienetkin valinnat ovat vaikuttaneet laajassa mittakaavassa tähän hetkeen.

Pidä silmällä omaa palapeliäsi. Saatat huomata jälkeenpäin, että jotkin asiat tapahtuivat, koska ilmeisesti niin oli tarkoituskin tapahtua? Ihmettelet, miksi joku ihminen on elämässäsi tai miksi jotakin tapahtui. Kausaliteettiajattelussa kaikki syyt ja seuraukset eivät välttämättä pyörikään tämänhetkisen napasi ympärillä. Ihmiset, asiat, syyt ja seuraukset, liittyvätkin suurempaan palapeliin, jonka palasten huomaat loksahtelevan kohdalleen myöhemmin. Tee tai jätä tekemättä. Sano tai jätä sanomatta. Etukäteen et kuitenkaan voi tietää, mikä on parhaaksesi ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Jossittelu on turhaa. Jos yhden neuvon voin antaa, on se, että mikä sillä hetkellä vaikuttaa oikeimmalta, tuntuu parhaalta, ja lyö todennäköisesti vähän kasvoille johtaa yleensä mielenkiintosimpiin ratkaisuihin elämässä.

"Huomaa minut!"

Ihailen luonnostaan karismaattisia ihmisiä, jotka tullessaan tilaan saavat kaikkien huomion itseensä. Heidän olemuksestaan heijastuu tietynlainen itsevarmuus, ja yrittämättä yhtään mitään he saavat äänensä kuuluviin, kerrottua asiansa ja ovat uskottavia. Karismaattinen ihminen kykenee toimimaan luontaisesti johtajana ja ehkä tahtomattaankin usein ajautuu ryhmässä johtohahmoksi. Tästä luontaisesta auktoriteetistä on hyötyä työelämässä, jos hakeutuu esimerkiksi opettajaksi, politiiikkaan tai yritysmaailmaan johtotehtäviin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ihmisen tulisi liiaksi tiedostaa oma valtansa tai käyttää sitä väärin. Oikealla tavalla karismaattinen ihminen on jo persoonaltaan niin helposti lähestyttävä ja valloittava, että hänen ei tarvitse korostaa omaa auktoriteettiasemaansa. Tällaisia ihmisiä on ilo seurata työssään ja perus arkielämässä ihmisten kanssa vuorovaikutussuhteiden rakentamisessa. Vaikka karisma on suurelta osin luontaista, uskon, että sitä voi harjoitella ja oppia lähtien hyvänlaisesta itsevarmuudesta ja toisten huomioon ottamisesta.

Kun katsoo ympärilleen, näkee surullisen paljon väärällä tavalla huomiota hakevia ihmisiä. Nämä yksilöt hakeutuvat muiden ihmisten tietoisuuteen ja kerjäävät positiivisia kommentteja, mainetta ja kunniaa yrittäessään paikata huonoa itsetuntoaan. Moni idolseihin, bigbrothereihin ja talentteihin pyrkivistä ihmisistä on vain julkisuushakuisia, väärinymmärrettyjä ihmisiä, joille julkisuus ja muiden huomio on itseisarvo. Esimerkiksi Idolsin kautta saa näkyvyyttä, mutta itse laulaminen tai musiikki ei olekaan päälimmäinen syy hakeutua musiikkikilpailuun televisioon. Arkiympäristöstäänkin löytää näitä ihmisiä, joita nyt provokatiivisesti kutsun huomiohuoraajiksi. Raa'asti kategorisoiden tämä ihmisryhmä tekee kaikkensa miellyttääkseen kaikkia siinä kuitenkaan onnistumatta. Päin vastoin, hamutessaan huomiota mahdollisimman laajasti yksilö kääntää oman toimintansa äkkiä itseään vastaan. Pitää osallistua kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin, olla kaikessa mukana ja tunkea itsensä näkyviin mahdollisimman moneen paikkaan - etenkin julkisuuteen. En tarkoita, etteikö tällainen henkilökohtainen mainoskampanja poikisi näkyvyyttä. Sitä juuri tekee. Olen vain havainnut, että liiaksi itseään tykö tuovat ihmiset saavat äkkiä nenilleen - tämän itsekin joskus kokeneena.

Sen sijaan, että verkostoituu ja hamuaa ympärilleen kasan uusia tuttavuuksia, jotka jäävät mieleen vain pintaraapaisuna, eikö voisi keskittyä niihin tärkeimpiin ihmisiin ympärillä? Kavereita ja tuttavia voi kerryttää, mutta todellisia ystäviä, jotka vaikean paikan tullessa ovat rinnalla, on loppujen lopuksi melko vähän. Siinä vaiheessa kun huomiohuoraaja jatkaa maineensa kasvattamista, jäävät läheisimmät ihmiset vähemmälle huomiolle ja kohta ei kukaan olekaan enää läheinen. Onko itsensä mahdollisimman monen ihmisen tietoisuuteen saattaminen tärkeämpää kuin läheiset ihmissuhteet? Jollekin se saattaa siltä tuntua. Haluaisin vain muistuttaa, että tässä kylmässä, kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa oikeista asioista ja tärkeiltä ihmisiltä saadut kehut ovat paljon arvokkaampia kuin random puolituttujen jeejee-pönkitys. Toki itsetuntoa nostaa, jos joku tuntematon esimerkiksi tulee kehumaan omaa soittoa, mutta enemmän lämmittää vastavuoroinen ja molemminpuolinen iloitseminen omista ja ystävien onnistumisista. Jos huomiohuoraaja keskittyisi hetken muiden ihmisten onnistumisiin, saisi hän suhteellisen automaattisesti myös vastavuoroisesti kehuja omista onnistumisistaan. Tästä puolestaan voisi lähteä kehittämään pikku hiljaa luontaista karismaa. Olla joskus hiljaa ja seurata vierestä, miten oikeasti karismaattinen ihminen käyttäytyy sen sijaan, että tuo itseään esiin väkipakolla, vaikka ei olisi mitään asiaa.

Annan neuvon, jonka itse olen joutunut kantapään kautta opettelemaa: älä tee ja yritä tehdä jotain siksi, että se on muiden silmissä siistiä, cool ja hype, jos et itse siitä niin paljon nauti. Tee sitä, mistä pidät ja missä olet hyvä. Kun uskot itseesi, muutkin uskovat sinuun. Aitous välittyy, mutta niin välittyy myös epäaitous. Luontaisen karisman äärelle siis pääsee, kun on rehellinen itselleen ja rehellinen muille. Tätä kaunista lausetta olen viljellyt ennenkin, mutta siihen kiteytyy moni olennainen asia elämässä, jota niin harva kuitenkaan ymmärtää. Onneksi itse sen on tajunnut. Vielä kun sitä muistaisi noudattaa, niin moni asia elämässä olisi paljon helpompaa.

Anteeksi.

Usein elämässä kohtaa asioita, tapahtumia, ihmissuhteita ja tilanteita, jotka jäävät kalvamaan mieltä ja katkeroittavat ihmisen. Moni jää helposti suremaan kohtaloaan ja ruikuttamaan, että "koska minulle tehtiin näin, minä saan olla katkera". Kostonhimo on vielä pahempi kuin pelkkä katkeruus - se, miten voimakkaasti voikaan tuntea käsittämätöntä paloa tehdä yhtä pahasti tai jopa pahemmin sille ihmiselle, joka sinua on loukannut. Pahinta on, jos jatkaa koston kierrettä ja sylkee katkeruutensa eteenpäin viattomille osapuolille, kuten vaikkapa niinkin yleisessä kuin koulukiusaamistapauksessa alkaa itse kiusata vielä heikompia, koska on katkera ja kostonhimoinen omasta kiusaamiseksi tulemisestaan. Samaa näkee ihmissuhteissa; edelliseen suhteeseen petyttyään kostaakin toisen ikävät teot seuraavalle kumppanille. Ei ihme, jos parisuhde tai ystävyys kaatuu.

Kävin kaiken stressin ja kiireen keskellä keskusteluja viisaan ystäväni kanssa. Hän huomautti, että olen alkanut - huomaamattani - katkeroitua joillekin ihmisille ja asioille, vaikka tavoitteenani on elää elämää ilman kaunoja. Jos katson itseäni peiliin, muistan helposti, millainen joskus olin ja unohdan, mitä olen nyt. Lisa Bevereä lainatakseni "Mennyt on mennyttä. Se on kuollut. Meidän täytyy lakata etsimästä eläviä kuolleiden seasta. Kun annamme huomiomme herpaantua ja vilkuilemme taaksemme, unohdamme puhdistuneemme ja alamme keksiä puolusteluja ja tekosyitä. --- Nyt on aika siirtää painopistettä. On aika päästää irti." Sekä ystäväni että Bevere totesivat saman asian: ollaksesi valmis kohtaamaan tulevaisuus, sinun pitää ensin vapauttaa ne ihmiset ja asiat, jotka ovat joskus loukanneet sinua ja annettava heille anteeksi.

Pohdiskelin anteeksiantamisen merkitystä. Ystäväni totesi, että häntä ahdisti pitkään eräs ihminen, joka loukkasi häntä syvästi. Tämä tilanne kalvoi hänen mieltään alitajuisesti ja vaikutti kaikkiin muihinkin tilanteisiin siihen asti, kunnes eräänä päivänä hän totesi mielessään, että vaikka kyseinen ihminen ei häneltä ole pyytänyt anteeksi, hän päättää lopettaa katkeroitumisen ja antaa anteeksi. Ystäväni kertoi, että päätöksen jälkeen tuntui, kuin jokin suuri taakka olisi pudonnut omilta harteilta. Pohdiskeltuani tätä päätin antaa anteeksi niille ihmislle ja asioille, jotka aiheuttavat minulle katkeruutta. Ja kas, yön yli nukuttuani havaitsin tietynlaisen, jo vähän pidempään jatkuneen stressin ja kireyden olevan poissa. Mielenhallintaa, tai kuten toiset sitä saattavat kutsua, henkimaailman juttuja, mutta usko pois: olo on helpompi ja keveämpi kuin katkerana, pettyneenä ja kostonhimoisena.

Vangitessani sinut mieleeni vangitsen myös itseni. Saat anteeksi. Mene ja hymyile.

Yksinäni yskiskellessäni itsekseni hymyilen.

Eräs ystäväni on aina hehkuttanut, miten ihmisen pitää osata olla yksin. Pitää pärjätä itsenäisesti, olla riippumaton kenestäkään, vastuussa vain itsestään ja itselleen. Kun sen tajuaa, voi ehkä olla vastuussa jostakusta toisestakin ja antaa itsestään riittävästi toisen tietoisuuteen. Ollessaan omien ajatuksiensa kanssa voi vasta huomata, "mitä minä haluan". Sellaiset ihmiset, jotka ovat "aina" seurustelleet, eivät välttämättä edes tiedä, mitä olisivat itse, ilman toista. Parisuhde tai sen tapainen käytännössä muovaa kahden ihmisen ajatusmaailmaa yhtenäiseksi ja tiedostamattaankin osapuolet mukautuvat toisen ajatuksiin. Jos lähdetään eri teille, kannattaisi olla hetken yksin, jotta tietää, mitä tosissaan elämältä haluaa. Pitkän yhteisen taipaleen jälkeen on yllättävän hidas prosessi selvittää, mitä joistakin asioista oikeasti ajattelee ja kuka sitä oikeastaan onkaan. Monta vuotta olin me, hetken olin joku muu, tänään olen minä. Päätökset tehdään yksin, riippumatta kenestäkään. Asioista ollaan omaa mieltä, eikä tarvitse peilata omia mielipiteitään toisen kautta. Helppoa? Ei lähelläkään.

Kun sitten on hetken keskenään ja antaa itselleen luvan olla minä, törmää väistämättä kaltaisiinsa ihmisiin. Kun yhtäkkiä huomaa heittää muiden oletukset ja odotukset  romukoppaan ja on se, joka kokee ja tietää olevansa, näkee ympärillään kiinnostavia ihmisiä aivan eri silmin. Huomaa, että on luullut olevansa jotakin, mitä ei olekaan! On olettanut, että tietyn tyyppiset ihmiset ovat omanlaisia, koska heillä on tiettyjä ominaisuuksia, taitoja tai kiinnostuksen kohteita. Jälleen saa ottaa laput silmiltään ja todeta, että vasta kun en oleta muista mitään, enkä odota, että he olettavat minusta mitään, voin nähdä ihmisen oikean persoonan. Ja kappas, törmään veli sieluun. En tiedä, onko sellaisia olemassa, mutta jo muutaman tunnin keskustelun perusteella voin todeta, että tästä ihmisestä haluan ottaa mallia, tätä elämänasennetta haluan jakaa muillekin. Riisuttu ulkopuolisten mielipiteistä, on välitön ja aito, rehellinen itselleen ja rehellinen muille. Ei odota minulta mitään, enkä odota häneltä mitään. Olen oma itseni ja saan kannustusta olla oma itseni. Miten en ole törmännyt tällaiseen ihmiseen aiemmin? Koska en ole itse ollut rehellinen itselleni.

Miten helposti elämmekään nojautuen muihin, muiden mielipiteisiin ja asenteisiin. Yritämme, epäonnistumme ja ihmettelemme, missä meni vikaan. Jos kuuntelen radiomusiikkia, miksi minun pitäisi pyydellä anteeksi sitä, että satun tykkäämään useista perus radiohiteistä? Jos en jaksa kiinnostua sen kummemmin politiikasta, miksi minun pitäisi esittää, että olen kiinnostunut? Kenelle perustelen mielipiteitäni? Jos en edes halua perustella mielipidettäni, miksi pitäisi? Olen minä, hyväksy se tai ole hyväksymättä. Vasta, kun ymmärtää, että ihminen saa olla aika lailla sellainen kuin on, eikä voi miellyttää millään kaikkia, voi nauttia elämästään aivan eri tavalla. Löytää pohjan elämälleen, perustan, jolle rakentaa ensin itseään ja sitten ehkä ottaa rinnalleen jonkun muun. Ehjä ihminen osaa rakentaa ihmissuhteita niin, ettei yritä muuttaa itseään miellyttääkseen toista, eikä varsinkaan yritä muuttaa toista - lukuunottamatta pieniä kompromissejä, joita aina joutuu tekemään. Parhaat ystävyyssuhteet syntyvät siitä, kun pitää toisesta juuri sellaisena kuin hän on. Miksi näin ei olisi myös muissa ihmissuhteissa?

Tästä tulee eheä kevät.